Oikeastaan on valheellista sanoa, että kyseessä olisi minun ruumiini. En koe sitä omakseni. En koe kuuluvani siihen, sijaitsevani siinä tai olevani osa sitä. Ruumiini on päänkannattimeni, olemassa oloni pakollinen välikappale. Kun pohdin itseäni, koen sijaitsevani suurin piirtein otsani ja rintakehäni välisen alueen etupuolella, oikeastaan hiukan rintakehääni edempänä. Sijoitan siis itseni ruumiin ulkopuolelle.
Miksi olen juuri tällä alueella? Kasvojeni kautta tunnen mielialani, ilmeeni ja tunteeni. Puhun kasvoillani, en vain äänelläni. Kurkku ja kaula ovat mukana, koska ahdistuneisuus ja jännittyneisyys tuntuvat kireytenä kurkunpäässä, nostavat ääntäni ja haittavat hengitystäni. Olen tietoinen kaulan alueesta lähes koko ajan. Ahdistus tuntuu myös painona rintakehässäni, jännittyneisyytenä ja tukehtumisen tunteena. Ja ollessani rentoutunut tunnen kuinka ilma kerrankin virtaa vapaasti nenästä keuhkoihin. Tällä alueella siis sijaitsen. Olen itselleni ennemmin henki, jolla on ajatuksia ja tunteita ja joka tulee olevaiseksi puheen kautta. Jostain syystä tämä henki raahaa mukanaan omituista painavaa myttyä, johon se on sattumanvaraisesti sidottu.
Kuulostaako dissosiatiiviselta? Niin se onkin. Jos istun tuolilla ja nostan käteni ja jalkani eteeni, en tunnista niitä. Ne ovat niin kaukana, niin omituisen näköisiä. Eivät ne voi olla osa minua! Mutta jos vedän ne lähelleni, menen sykkyrälle ja otan ne olemukseni piiriin lähelle rintakehääni, ne ovat hiukan enemmän todelliset, hiukan enemmän omani. Peilikuvani ei ole minä. Voin katsella sitä tuntikaupalla. Minua järkyttää, että peilissä näkyy tyyppi, josta en yhtään tunnista itseäni ja jona muut minua pitävät. Sama juttu valokuvien kanssa. Tunnistan niistä, vanhinkin vanhoista kuvista, jonkun nätin tytön, mutta en yhtään ymmärrä mitä hänellä on tekemistä kanssani. Siksi tuijotan tyttöä, sekä peilissä että kuvissa. Kääntelen ja vääntelen häntä, skannaan jokaisen pisteen, jos vain jostakin näkisin pilkahduksen itseäni. En näe. Peilissä ja kuvissa on aina joku vieras. Tunnen häntä kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä, sillä koen että hän on ottanut kehoni valtaansa. Hän on väärän näköinen ja antaa minusta valheellisen kuvan muille. Hän tekee minusta vastenmielisen ja iljettävän teeskentelijän. Haluaisin että hän kuolisi.
Kasvojani siedän toisinaan ja usein jopa tunnistan niistä itseni. Ilmeeni ovat minun. Mutta miksi helvetissä minulla muka olisi vartalo, jolla on kapea vyötärö ja leveä lantio? Ja ennen kaikkea, miksi minulla on rinnat? Koska rintani sijaitsevat alueella, jolla koen olevani, ne aiheuttavat minussa voimakkainta dysforiaa. Olen aina vihannut niitä, siitä saakka kun ne alkoivat kehittyä. Olen aina pitänyt niitä inhottavina ja toivonut, että ne lähtisivät pois. En ole koskaan pitänyt siitä, että niihin kosketaan enkä siitä, että joku ihailee niitä. Olen niin tottunut binderiin, etten voi ymmärtää miten joskus olen pärjännyt ilman sitä. Nykyisin jokainen hetki ilman sitä tuntuu kammottavalta ja muistuttaa siitä kuinka pielessä kehoni on.
On kuitenkin hetkiä, jolloin saan kehoni haltuuni. Esimerkiksi silloin kun liikun ja onnistun, vaikka sulkapalloa pelatessa. Tai kun opettelen uutta fyysistä taitoa, unohdan kehoni ulkonäön ja keskityn vain siihen miten saan sen toimimaan niin kuin haluaisin. Myös kävely tekee hyvää. Silloin niin kaukaiset jalkani kantavat painoni, tulevat siten tosiksi ja vievät minua eteenpäin. Silloin olen koko kehossani.
Tulen olevaksi kuitenkin parhaiten kosketuksen kautta. Rakastan halauksia, sillä silloin on hyvä olla olemassa. On hyvä olla olemassa, jotta muut voivat olla kanssani ja jotta voin koskea heitä ja he minua. Rakastan myös silityksiä, muiden viereen käpertymistä ja kasassa lojumista. On hyvä olla olemassa muiden lähellä.
Kosketus voi kuitenkin olla myös pahasta. Se voi muistuttaa hirveiden kehon osien olemassa olosta. Olen viime päivinä miettinyt ensimmäistä kertaa elämässäni omia fyysisiä rajojani ja sitä millainen kosketus tuntuu minusta hyvältä ja millainen satuttaa. En ole koskaan ennen miettinyt tätä, sillä olen suhtautunut kehooni varsin välinpitämättömästi. Ihan sama, ei kuulu mulle. Tajusin, että nautin vain hyvin harvoista tavoista koskettaa ja hyvin spesifistä läheisyydestä. Joudun kehittämään ihan uuden tavan tulla kosketetuksi ja koskea muita, jotta kehodysforia ei aktivoituisi, vaan voisin pitää kehostani. Se tulee vaatimaan muilta ihmisiltä paljon.
Eniten pelkään sitä, että kukaan ei enää halua koskettaa minua. Että hoitojen joskus tullessa ja saadessani kehoni haltuuni muut pitävät sitä ällöttävänä ja rumana enkä tule enää viehättämään ketään. Etten saa enää nauttia fyysisestä läheisyydestä. Mitä mieltä elämässä silloin olisi?
Jos haluat ilahduttaa minua, halaa minua lujaa. Rutista niin, että varmasti tunnen sinun olevan siinä, ihan lähellä ja välittävän, ja tunnen, että minunkin kehoni on siinä, omanani pienen hetken verran.



