Ruumiillisuudesta

Olen tiennyt jo monta kuukautta mistä kirjoitan seuraavaksi, mutta olen lykännyt ja lykännyt tähän ryhtymistä. En ole halunnut ajatella ruumistani. Nyt on viimein pakko, sillä kaiken muun kanssa olen saanut aikaan jonkinlaisen aselevon.

Oikeastaan on valheellista sanoa, että kyseessä olisi minun ruumiini. En koe sitä omakseni. En koe kuuluvani siihen, sijaitsevani siinä tai olevani osa sitä. Ruumiini on päänkannattimeni, olemassa oloni pakollinen välikappale. Kun pohdin itseäni, koen sijaitsevani suurin piirtein otsani ja rintakehäni välisen alueen etupuolella, oikeastaan hiukan rintakehääni edempänä. Sijoitan siis itseni ruumiin ulkopuolelle.

Miksi olen juuri tällä alueella? Kasvojeni kautta tunnen mielialani, ilmeeni ja tunteeni. Puhun kasvoillani, en vain äänelläni. Kurkku ja kaula ovat mukana, koska ahdistuneisuus ja jännittyneisyys tuntuvat kireytenä kurkunpäässä, nostavat ääntäni ja haittavat hengitystäni. Olen tietoinen kaulan alueesta lähes koko ajan. Ahdistus tuntuu myös painona rintakehässäni, jännittyneisyytenä ja tukehtumisen tunteena. Ja ollessani rentoutunut tunnen kuinka ilma kerrankin virtaa vapaasti nenästä keuhkoihin. Tällä alueella siis sijaitsen. Olen itselleni ennemmin henki, jolla on ajatuksia ja tunteita ja joka tulee olevaiseksi puheen kautta. Jostain syystä tämä henki raahaa mukanaan omituista painavaa myttyä, johon se on sattumanvaraisesti sidottu.

Kuulostaako dissosiatiiviselta? Niin se onkin. Jos istun tuolilla ja nostan käteni ja jalkani eteeni, en tunnista niitä. Ne ovat niin kaukana, niin omituisen näköisiä. Eivät ne voi olla osa minua! Mutta jos vedän ne lähelleni, menen sykkyrälle ja otan ne olemukseni piiriin lähelle rintakehääni, ne ovat hiukan enemmän todelliset, hiukan enemmän omani. Peilikuvani ei ole minä. Voin katsella sitä tuntikaupalla. Minua järkyttää, että peilissä näkyy tyyppi, josta en yhtään tunnista itseäni ja jona muut minua pitävät. Sama juttu valokuvien kanssa. Tunnistan niistä, vanhinkin vanhoista kuvista, jonkun nätin tytön, mutta en yhtään ymmärrä mitä hänellä on tekemistä kanssani. Siksi tuijotan tyttöä, sekä peilissä että kuvissa. Kääntelen ja vääntelen häntä, skannaan jokaisen pisteen, jos vain jostakin näkisin pilkahduksen itseäni. En näe. Peilissä ja kuvissa on aina joku vieras. Tunnen häntä kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä, sillä koen että hän on ottanut kehoni valtaansa. Hän on väärän näköinen ja antaa minusta valheellisen kuvan muille. Hän tekee minusta vastenmielisen ja iljettävän teeskentelijän. Haluaisin että hän kuolisi.

Kasvojani siedän toisinaan ja usein jopa tunnistan niistä itseni. Ilmeeni ovat minun. Mutta miksi helvetissä minulla muka olisi vartalo, jolla on kapea vyötärö ja leveä lantio? Ja ennen kaikkea, miksi minulla on rinnat? Koska rintani sijaitsevat alueella, jolla koen olevani, ne aiheuttavat minussa voimakkainta dysforiaa. Olen aina vihannut niitä, siitä saakka kun ne alkoivat kehittyä. Olen aina pitänyt niitä inhottavina ja toivonut, että ne lähtisivät pois. En ole koskaan pitänyt siitä, että niihin kosketaan enkä siitä, että joku ihailee niitä. Olen niin tottunut binderiin, etten voi ymmärtää miten joskus olen pärjännyt ilman sitä. Nykyisin jokainen hetki ilman sitä tuntuu kammottavalta ja muistuttaa siitä kuinka pielessä kehoni on.

On kuitenkin hetkiä, jolloin saan kehoni haltuuni. Esimerkiksi silloin kun liikun ja onnistun, vaikka sulkapalloa pelatessa. Tai kun opettelen uutta fyysistä taitoa, unohdan kehoni ulkonäön ja keskityn vain siihen miten saan sen toimimaan niin kuin haluaisin. Myös kävely tekee hyvää. Silloin niin kaukaiset jalkani kantavat painoni, tulevat siten tosiksi ja vievät minua eteenpäin. Silloin olen koko kehossani.

Tulen olevaksi kuitenkin parhaiten kosketuksen kautta. Rakastan halauksia, sillä silloin on hyvä olla olemassa. On hyvä olla olemassa, jotta muut voivat olla kanssani ja jotta voin koskea heitä ja he minua. Rakastan myös silityksiä, muiden viereen käpertymistä ja kasassa lojumista. On hyvä olla olemassa muiden lähellä.

Kosketus voi kuitenkin olla myös pahasta. Se voi muistuttaa hirveiden kehon osien olemassa olosta. Olen viime päivinä miettinyt ensimmäistä kertaa elämässäni omia fyysisiä rajojani ja sitä millainen kosketus tuntuu minusta hyvältä ja millainen satuttaa. En ole koskaan ennen miettinyt tätä, sillä olen suhtautunut kehooni varsin välinpitämättömästi. Ihan sama, ei kuulu mulle. Tajusin, että nautin vain hyvin harvoista tavoista koskettaa ja hyvin spesifistä läheisyydestä. Joudun kehittämään ihan uuden tavan tulla kosketetuksi ja koskea muita, jotta kehodysforia ei aktivoituisi, vaan voisin pitää kehostani. Se tulee vaatimaan muilta ihmisiltä paljon.

Eniten pelkään sitä, että kukaan ei enää halua koskettaa minua. Että hoitojen joskus tullessa ja saadessani kehoni haltuuni muut pitävät sitä ällöttävänä ja rumana enkä tule enää viehättämään ketään. Etten saa enää nauttia fyysisestä läheisyydestä. Mitä mieltä elämässä silloin olisi?

Jos haluat ilahduttaa minua, halaa minua lujaa. Rutista niin, että varmasti tunnen sinun olevan siinä, ihan lähellä ja välittävän, ja tunnen, että minunkin kehoni on siinä, omanani pienen hetken verran.                                                                            

Murtumisesta

En muista, koska olisin ollut näin masentunut. Tuntuu, etteivät asiat koskaan voi mennä eteenpäin, ettei elämä koskaan tulekaan helpommaksi ja paremmaksi ja etten koskaan voi oikeasti olla onnellinen. En tiedä olenko tarpeeksi vahva käymään tätä kaikkea läpi ja elämään tätä elämää.

Vanha yläasteaikainen ystäväni ei halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Nähtävästi sukupuoleni takia. Se on kai sellainen piirre minussa, jota hän ei voi hyväksyä. Ihminen, jonka kanssa olen kasvanut yhdessä, tuntenut puolet elämästäni ja jonka kanssa olen jakanut niin monet ilot ja surut, on sitä mieltä, että olen pohjimmiltani niin kamala, hirveä, paha ja sairas, ettei hän halua olla missään tekemisissä kanssani. Pohjimmiltani jotain niin vastenmielistä ja kammottavaa, että mikään yhdessä kokemamme ei voi ylittää sitä. Luulin, että hän tuntisi minut. Tietäisi kuinka paljon rakastan läheisiäni ja kuinka olen valmis tekemään lähes mitä vain heidän vuokseen. Tietäisi että olen luotettava ja oikeudenmukainen, haluni olla heikoimpien puolella. Että olen empaattinen ja hellä, valmis kuuntelemaan ja tukemaan läheisiäni tarvittaessa, kunhan vain voimani riittävät. Että puolustan rakkaitani kuin tiikeriemoja pentujaan. Jos edes yhdeksän vuotta kanssani ei ole vakuuttanut häntä arvostani, mikä sen voisi tehdä?

Voiko yksi ainoa asia, jokin niin typerä kuin sukupuoli, pyyhkiä oikeasti kaiken sen, mitä olen ja teen, pois, muuttaa täysin merkityksettömäksi? Voiko yksi asia tehdä minusta pahan ja vastenmielisen? Nähtävästi voi. En jaksa tätä, en kestä tätä. Mitä arvoa minulla on? Ei mitään, en ole mitään rakkaideni elämässä.

Muutkin ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Tuntuu, että olen etääntynyt monista ihmisistä, että jotain on tullut väliimme, jotain mitä ei voi ohittaa. Ihmiset, joiden kanssa olen kasvanut, ihmiset, jotka ovat ensimmäistä kertaa elämässäni saaneet minut luottamaan ja rakastamaan itseään, ovat valovuosien päässä. Me, jotka olimme kuin perhe, olemme menneet niin eri suuntiin, ettemme enää ymmärrä toisiamme. Emme voi enää puhua, koska puhumme toistemme ohi. Emme osaa koskettaa toisiamme. Ihmiset, jotka olivat minulle kaikki kaikessa, eivät enää ymmärrä minua. Miten niin pääsi käymään? Miksi? Miten se voi olla mahdollista? Meidän piti olla aina ystäviä, aina. Sielunsisaruksia. Ja nyt en voi enää puhua, koska se aiheuttaa vaan ristiriitoja ja hämmennystä. Miten olen voinut muuttua niin paljon?

En jaksa kulkea tätä tietä yksin. En kestä kaikkia kyseenalaistuksia ja loukkauksia, selittelyä ja ihmettelyä. Muiden tulisi yrittää ymmärtää ja tukea, ei vähätellä. Mutta ei kukaan voi ymmärtää ilman että joutuvat kysymään ja minä selittämään. Selittäminen vain turhauttaa minua suunnattomasti, varsinkin kun joudun selittämään samat asiat moneen kertaan eri ihmisille. Se vain syventää kokemustani yksinäisyydestä, vaikka tarkoitus olisikin päästä lähelle. Kärsivällisyys on ainakin tällä hetkellä loppu. En jaksa selittää, en jaksa ymmärtää, en jaksa yrittää olla rakentava. Minä hajoan enkä voi estää sitä mitenkään.

Tutkimukset kauhistuttavat minua. Ensikäynnin perusteella en ole lainkaan varma, että polilla ymmärretään transgenderiyttä. Pelkään, että tutkimukset vain venyvät ja venyvät tai sitten keskeytyvät tai sitten en saa diagnoosia lainkaan. Etten koskaan pääse pois tästä helvetistä, jossa elän. Missä jokaisella peiliin vilkaisukerralla on pysähdyttävä, tarkasteltava hitaasti ja yritettävä hyväksyä vaikka haluaisi usein vain huutaa. Jossa oma keho on niin vastenmielinen ja kammottava että siitä haluaisi vain päästä ulos.

Asiat ovat alkaneet kehittyä nopealle tahdilla. Ajatukset pyörivät näissä asioissa koko ajan vain enemmän ja enemmän, vaikka vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että voin ihan hyvin elää näinkin vielä hetken. En voi, herrajumala, en voi elää näin enää hetkeäkään. Tuntuu kuin tukehtuisin kuoliaaksi. Tuntuu ettei tästä voi selvitä hengissä. En olisi ikinä etukäteen voinut kuvitella, kuinka rankkaa tästä kaikesta tulee ja kuinka rikki tulen menemään. Tuntuu kuin olisin leikannut vahingossa valtimoon mennessäni avaamaan ja tutkimaan tulehtunutta haavaa ja ettei alkanutta verenvuotoa voi pysäyttää.

Tunnen olevani niin yksin enkä osaa ja pysty pyytämään ihmisiltä tukea. Olen liian sensitiivinen ja on vaikea olla loukkaantumatta ihmisten kysymyksistä. Tuntuu, etteivät ihmiset kestä kohdata  epätoivoni muuttumista todeksi heidän silmiensä edessä. Ei, en nyt jaksa olla kärsivällinen, en nyt pysty ymmärtämään. Yritän vain selvitä hengissä tästä päivästä, jos mitenkään voin.

                                 

Seksuaalisuudesta

 Ensimmäinen asia, jonka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen jäsenet haluavat asioistaan tietämättömille opettaa, on seksuaalisuuden ja sukupuolen erillisyys. Ne ovat kaksi erillistä asiaa eikä niitä saa sekoittaa keskenään. Heteronormatiivisuus täytyy rikkoa. On ihan yhtä hyvä ja aito nainen, vaikka tykkäisikin toisista naisista. Se ei tee kenestäkään "miehekästä". Ja transnainen on ihan tavallinen nainen eikä sukupuoli kerro hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan mitään. Seksuaalisuuden ja sukupuolen välillä on kuitenkin hyvin voimakas yhteys ja tällaisen kroonisesti sukupuolisokean on välillä aivan mahdotonta ymmärtää miten tämä yhteys toimii. Transyhteisöön osallistuminen ja siellä keskustelujen seuraaminen saa paitsi kysymymään mitä sukupuoli on myös  mitä seksuaalisuus on. Käsitys seksuaalisuudesta sukupuoleen sidottuna tulee varsin mielenkiintoiseksi, kun sukupuolet eivät olekaan itsestään selviä ja kehot eivät vastaa normeja.

Ennen kaikkea minua ihmetyttää, miten seksuaalinen suuntautuminen määritellään ja mihin se kohdistuu. Oma kokemukseni tälläkin alalla on sukupuolisokeus. Siitä hetkestä, jolloin 14-vuotiaana heteroseksuaalinen oletus mielessäni murtui, olen tiennyt sukupuolen olevan seksuaalisuuteni kannalta täysin merkityksetöntä. En osaa nähdä ihmisiä heidän sukupuolensa perusteella, vaan koen että seksuaalinen vetovoima ei riipu sen paremmin henkilön kehosta kuin identiteetistäkään. Minulle se on persoonien välistä vetovoimaa, jännitettä kahden moniulotteisen olemuksen välillä. Olen seksuaalisesti kiinnostunut tietynlaisista persoonallisuuden piirteistä sekä karismasta, jotka heijastuvat olemukseen, enkä oikeastaan ollenkaan tietynlaisista kehoista tai identiteeteistä.

Ja jos olisikin kiinnostunut vain tietystä sukupuolesta, vaikka miehistä, niin mikä määrittelee kiinnostuksen miehiin? Transyhteisössä tämä on tärkeä kysymys. Jos kokee olevansa mies, niin riittääkö se? Vai pitääkö näyttää mieheltä? Mitä lopulta on näyttää mieheltä? Jos vaikka genitaalit pysyvät ikuisesti epätyypillisinä, niin voiko se lopahduttaa seksuaalisen kiinnostuksen?

Seksuaalisuus on minulle vaikea aihe, sillä siihen liittyy usein väärin nähdyksi tuleminen. Minusta on valheellista ja väärin, jos joku kokee minut kiinnostavaksi ja viehättäväksi naisena ja on kiinnostunut minusta kehoni naisellisten piirteiden perusteella. Tuntuu kuin toinen ei olisi kiinnostunut minusta, vaan jostain täysin epäoleellisesta. Varsinkin miesten kanssa oleminen on ollut vaikeaa, sillä silloin kaikki heteroseksuaaliset stereotypiat iskevät päälle mielessäni ja tunnen olevani loukussa kammottavan tuntuisesa roolissa. En ole myöskään kestänyt kehooni kohdistuvia kohteliaisuuksia tai ihailun osoituksia, sillä ne ovat koskeneet piirteitä, joita inhoan ja joista haluaisin eroon. Kumppanini ovat keskittyneet kokemukseni kannalta vääriin asioihin ja kehuneet asioita, joiden en koe kuuluvan itseeni. Eiväthän he silloin ole edes olleet kiinnostuneita minusta!

Osalle kumppaneistani on ollut tärkeää, että olen nainen. Esimerkiksi toisen vahva lesboidentiteetti on saanut minut toisinaan jopa tolaltani, sillä koin ettei kiinnostus kohdistunut minuun persoonana vaan jonain omituisena lihakimpaleena. Miten niin joku ei olisi enää kiinnostunut tai viehättynyt minusta, vaikka kokemukseni tai jopa kehoni olisi erilainen? Mihin vetovoima muka häviäisi? Se tuntuu käsittämättömältä, loukkaavalta, järjettömältä. Toinen ongelma on minun tulkitsemiseni transmaskuliiniseksi, jos ja kun lähden tavoittelemaan muutoksia anatomiseen naiseuteen. En koe olevani millään tapaa maskuliininen, mutta niin vain minut voidaan nähdä. En voi vaikuttaa siihen mitenkään, vaikka se on minusta väärä tulkinta. Minut voidaan luokitella epäviehättävksi omasta mielestäni täysin epäpätevin perustein.

Koen kehollisia muutoksia kohtaan paitsi odotusta ja kaipausta, myös pelkoa. Pitääkö kukaan minua enää viehättävänä? Haluaako kukaan enää minua, jos sukupuoli on ihmisille niin tärkeä kategoria kuin se tuntuu olevan? Tavallaan tulee olemaan valtava helpotus, kun kukaan ei voi enää kiinnostua tai viehättyä minusta vääristä syistä ja voin olla varma, että kiinnostus kohdistuu minuun eikä toisen illuusioihin. Pelkään kuitenkin, että illuusioiden kadottua kukaan ei halua minua, sukupuoletonta, sekasikiötä. Että kukaan muu ei näekään seksuaalisuutta jännitteenä ja voimana kahden ihmisen välillä, vaan sukupuolten välisenä. Pelko on  tällä hetkellä niin suuri, että minun on lähes mahdoton kuvitella voivani alkaa tapailla ketään ennen kuin jotain konkreettisia muutoksia on tapahtunut. Miten muuten voin olla varma että toinen on viehättynyt minusta persoonana eikä naisellisen kehoni vuoksi?

Omituisinta on, että oma maailmani on hyvin selkeä ja looginen ja silti se tuntuu eroavan käsittämöttämän paljon muiden kokemuksista. Jopa osa niistä, jotka kokevat itsensä samoin kuin minä, ei koe muita samoin. Ihan kuin olisin jostain toisesta maailmasta kuin muut.

Seksuaalisuus on minulle energiaa, jännitettä, joka kiinnittää kahden ihmisen huomion toisiinsa ja vetää heitä yhteen. Sukupuolitetuista termeistä luopuminen on saanut minut huomaamaan tämän entistä selkeämmin. Ennen saatoin käyttää epämääräisiä termejä "androgyynisyyden" viehättävyydestä (joka siis tarkoitti minulle kulttuuristen normien yhdistämistä ja näennäistä ristiriitaa). Silti toisinaan viehätyin hyvin stereotyyppisistäkin sukupuolen esityksistä. Olen huomannut, että minulle tärkeintä on ihmisestä huokuva karisma, jokin itseluottamus, itsevarmuus tai seesteisyys. Voimakkuus ja rohkeus. Usein rajojen rikkominen ja ristiriitojen hyväksyminen vaativat ja edesauttavat näiden piirteiden kehittymistä, mutta niiden olemassaolo ei vaadi ristiriitoja. Olen intensiivinen ihminen ja ihmisten energiatasot ovat minulle tärkeitä. Kokeakseni vetoa jotakuta kohtaan tämän täytyy olla intensiteetiltään melko samanlainen. Hassua, mutta tällä tavalla määriteltynä minua voisi pitää homoseksuaalina. Homoseksuaalisuushan tarkoittaa viehättymistä samanlaisuudesta. Sama energia, sama erityinen sukupuoleton maailma.

Odotuksesta

                         


 Perjantaina se saapui: kauan haaveiltu ja kaivattu binderi, esine, jonka hankkimista olin pitkään tuskaillutja tarpeellisuutta epäillyt ja jota lopulta kaipasin kipeästi kuin puuttuvaa ruumiinosaa. Helpotuksen, ehjyyden ja eteenpäin pääsemisen tunne sai minut melkein itkemään hakiessani sen postista. Puoli tuntia myöhemmin itkin kotona huomatessani binderin väärän kokoiseksi. Vasta silloin tajusin, että tällä hetkellä eläämäni määrittää eniten Odotus.

Elän jatkuvassa odotuksessa ja sitten kun-ajatuksissa. Sitten kun binderi tulee, sitten kun saan nimeni vaihdettua, sitten kun tutkimukset alkavat ja lopulta kaiken huipentumana: sitten kun hoidot alkavat. Sitten kun tulen viimein siksi ihmiseksi, joka koen olevani. Sitten voin elää, sitten voin tehdä haluamiani asioita. Tällä hetkellä tunnen säilöneeni itseni odottamaan aikaa, jolloin olen sellainen kun haluan. Voin hyväksyä tämän hetkisen itseni vain rakentamalla hyväksynnän tulevaisuuden muutoksille ehdollisiksi. Olen ihan hyvä näin, kunhan en vain jää tällaiseksi. Kestän vielä pari vuotta.

Ajatus siitä, etteivät asiat menisikään toivomallani tavalla, murentaa minut. Sisälläni elin jo sitä hetkeä, kun binderi on saapunut ja saan jättää yhden voimakkaan naisellisen merkin taakseni. Kun kuvani romuttui, tunsin valtavaa avuttomuutta ja epätoivoa. Vastoinkäyminen toi tietoisuuteni pelottavan ajatuksen: entä jos muutos ei olekaan mahdollinen? Voinko silloin edes elää? Vastaus on ehdoton ei. Tyhjä näytelty kuori, jatkuva väärintulkinta ja ikuinen näkymättömyys, kohtaamattomuus ovat jotain niin kammottavia, ettei sellaista voi kestää. Millaista elämää on näkymättömyys?

Joten minä odotan. Ja pelkään. Pelkään ettei nimeni mene läpi. Pelkään etten koskaan saa diagnoosia ja hoitoja. Pelkään, että olen tuomittu olemaan jumissa tässä väärässä kehossa ja roolissa.

Varsinkin suhteeni kehoon on latautunut odotuksesta. Pystyn suhtautumaan siihen hyväksyvämmin ja arvostavammin kuin ikinä ennen elämässäni, sillä vain odotan, koska saan jättää sen taakseni. Se saa kaikessa rauhassa olla millainen tahansa tällä hetkellä, kunhan se tulevaisuudessa muuttuu.

Minulla on vaikeuksia nähdä itseni ja katsoa itseäni peilistä. Huomioni kiinnittyy kaikkeen siihen, minkä haluaisin olevan toisin. Kaikki vaatteet tuntuvat vääränlaisilta, mutta en osaa sanoa mitkä olisivat oikean tuntuisia. En ole edes oikein halukas etsimään omalta tuntuvaa tyyliä, koska kehoni ei vielä ole kokemani kaltainen. Se tuntuu turhalta. Pienet, vain pintapuoliset kosmeettiset korjaukset ovat vain näpertelyä, jotka eivät voi poistaa suurempaa ongelmaa: kehossani on jotain valtavasti pielessä.

Enkä silti ole edes ihan varma onko vika kehossani. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jolla on hyvin samanlainen kokemus kuin minulla, mutta hänen anatominen sukupuolensa on miehinen. Hän koki, ettei hänellä ole tarvetta minkäänlaisiin korjauksiin. Tämä toi pakostakin mieleeni asian, jota olen ennenkin pohtinut: Kuinka paljon haluan muuttaa sosiaalista rooliani ja kehoani siksi, että nimenomaan naisen posito on kulttuurisesti hyvin leimattu ja objektisoitu, kun taas mieheys nähdään neutraalina, "tavallisena" ihmisenä, jonka poikkeama nainen on? Jos kokemukseni olisi sama, sukupuolettomuus, mutta anatomiani miehinen, kokisinko tarvetta "korjata" mitään? Sillä eniten tunnen asioiden olevan pielessä ollessani hieman vieraampien ihmisten kanssa. Ollessani itsekseni tai läheisimpien ihmisteni kanssa en koe ristiriitaa, sillä he suhtautuvat minuun minuna, Tiirana. He näkevät erityispiirteeni ja persoonallisuuteni ja millään niin triviaalilla kuin sukupuolella ei ole väliä.

Ongelma ovat vieraammat ihmiset, jotka tietyistä ulkoisista seikoista "päättelevät" sukupuoleni ja kohtaavat minut väärin. En halua että heillä on siihen mahdollisuutta. Haluan poistaa itsestäni sellaiset merkit, jotka voivat laittaa minut stigmatisoidun naisen rooliin. Haluan olla välitilassa, sellaisessa, että kun ihmiset näkevät minut, he EIVÄT TIEDÄ. Ja he hämmentyvät ja joutuvat tarkistamaan asenteensa ja suhtautumisensa minuun ja siten minä tulen näkyväksi, tulen olemassa olevaksi ja tämä kauhea sosiaalinen pimeys päättyy. Haluan ettei minua kohdella kuin roolihahmoa, vaan niin kuin ihmistä.

Joten minä odotan. Ja pelkään. Nimenmuutosta, uutta binderiä, tutkimusten alkua ja jossain kaukana siintäviä hoitoja. Kohdatuksi tulemista, nähdyksi tulemista, rakastetuksi, halutuksi ja kunnioitetuksi tulemista. Ihmisenä kohtaamista.

Sukupuolisokeudesta

                                   

Viime postaukseni aikoihin olin päätynyt fiilistelemään omia "poikamaisia" piirteitäni ja mietiskelin jopa olisinko sittenkin, edes vähän, transpoika. Syy tähän mietintään oli huomioni siitä, miten haluan miesporukassa tulla nähdyksi täysivaltaisena jäsenenä ja siksi mahdollisesti "miehen" roolissa. Kuitenkin pohdittuani tätä lisää päädyin kysymykseen: Missä ryhmässä en haluaisi tulla nähdyksi osallisena?

Sukupuolella tuskin on asian kanssa mitään tekemistä, sillä on ilmiselvää että haluan olla kaikissa ryhmätilanteissa tasavertainen jäsen enkä ulkopuolinen. Huomionarvoisaksi miesporukat tekee vain mahdollisuus kieltää osallisuuteni sukupuoleen vedoten. Ulossulkemisen epäreiluudelle ei mielestäni oleperusteluja, joten siksi kyseiset tilanteet jäävät erityisesti muistiin harmittamaan.

 Sukupuolittavat käytännöt tuntuvat yleensäkin typeriltä. Kun missä tahansa porukassa aletaan puhua joko "tyttöjen jutuista" tai "äijäillä", on oloni kiusaantunut. Miten sukupuoli voisi toimia ihmisiä yhdistävänä tai erottavana tekijänä? Miten kaikki samaan sukupuoleen kuuluvat voisivat olla kiinnostuneita samoista asioista tai jakaa samat mielipiteet jostan kysymyksestä? Ulossulkeminen sukupuolen perusteella on käsittämätöntä. Toisinaan olen kuullut ihmisten haaveilevan jotain tiettyä sukupuolta olevasta ystävästä, sillä tämän oletetaan voivan ymmärtää toisen kokemusmaailmaa aivan eri tasolla kun jonkun muun sukupuolen edustaja. Millä perusteella sukupuoli antaa yhdellekään ihmiselle ominaisuuksia, jotka mahdollistavat ymmärtämisen, samaistumisen tai empatian?

Olenko sukupuolisokea? Sukupuoli on selvästi monelle tärkeä ja olemassa oleva asia, mutta minä en osaa nähdä sitä enkä sen merkitystä. On totta että naisia ja miehiä kasvatetaan ja kohdellaan eri tavoin ja heihin kohdistuu keskenään erilaisia vaatimuksia. Tämä varmasti johtaa jonkilaiseen eroon ajattelussa sekä siihen millaiseksi maailman kokee. Ajattelen kuitenkin että yksilöiden väliset luonne-erot ovat paljon merkittävämpi tekijä ihmisten välisessä erilaisuudessa kuin sukupuoli. Ennemmin näen eroja ihmisten tyyleissä ja siinä, mitä niillä pyritään itsestä viestimään. Tiettyjä luonteenpiirteitä ilmaistaan usein tietyillä tyyleillä ja näitä melko samoja koodeja käyttävät niin miehet, naiset kuin muutkin sukupuolet. Jotkin koodit vain on sukupuolitettu nimeten ne joko maskuulinisiksi tai feminiinisiksi, mutta silti niitä on kummallakin joukolla. Joidenkin koodien käyttäminen on hyväksytympää jollekin sukupuolelle (esim. naisille hentouden ja herkkyyden ilmaisu tai miehille voimakastahtoisuuden ilmaisu) ja siksi niiden ilmaisu yleisempää siinä joukossa, mutta sosiaalinen hyväksyttävyys ei vielä kerro ilmiön laajuudesta jossain ryhmässä.

En yleensäkään ymmärrä, miksi sukupuoli täytyisi nähdä merkittävänä. Usein keskustelu sukupuolesta loppujen lopuksi päätyy jotenkin biologiaan, anatomiaan ja lisääntymiseen. Tuntuu täysin käsittämättömältä, miksi minun tulisi miettiä kohtaamiani ihmisiä heidän ja minun lisääntymiskykyni yhteensopivuuden kautta, sillä heistä suurimman osan kanssa minulla ei ole aikomustakaan lisääntyä. Kaiken muun näen sosiaalisesti konstruoiduksi stereotypiaksi siitä, mitä jostakin anatomiasta tai biologiasta kuvitellaan seuraavan. En vain usko siihen. Sukupuolesta puhuminen ja siihen vetoaminen on mielestäni epäoikeudenmukaista. Yritän vakavissani ymmärtää ihmisiä ja maailmaa ja sitten joku vain vetoaa typerään yleistykseen eikä suostu enää keskustelemaan.

Kuitenkin transukupuolisten ja muusukupuolisten kanssa puhuminen on pakottanut minut kyseenalaistamaan omaa näkemystäni. Sukupuoliristiriitaa kokeville sukupuoli on mitä todellisin ja merkittävin asia. En voi kieltää ihmisten kokemusta ja siihen liittyvää kärsimystä. Pohdinkin sitä jatkuvasti. Miltä tuntuu kokea sukupuolta? Miltä tuntuu haluta tulla kohdatuksi jonkin sukupuolen edustajana? Mistä tuo kokemus koostuu? Miltä tuntuu kun sukupuolella ON merkitystä?

Toisaalta sukupuoli on minullekin jollain tavalla merkittävä asia. Enhän muuten haluaisi korjata kehoani ja sen kantamia "vääriä" sukupuolen tunnusmerkkejä. Kehoni ei vastaa kehonkuvaani. Olen miettinyt että toivomani hoidot oikeastaan palauttavat sen tilaan, jossa se oli ennen murrosiän muutosten alkua, ikään kuin lapsen kehoksi. Silloin ajattelisin sen olevan kokemustani vastaava. Lisäksi hormoneista johtuvien tunnusmerkkien häivyttäminen estäisi ihmisiä näkemästä minua naisroolin kautta. Haluaisin nimenomaan tilaan, jossa minua ei kohdata sukupuolen perusteella. Transsukupuolisten kokemus tuntuu omaani nähden täysin päinvastaiselta.

Ensimmäinen tutkimusaika on helmikuun alussa. Jännittää jo nyt. Kuka minusta tulee tutkimusten (ja toivottavasti hoitojen) aikana sekä vaikutuksesta? Mitä kaikkia puolia minusta nousee esiin sitä mukaa kun voin vapaammin määritellä itseni? Miten persoonani kehittyy? Millainen tyylistäni tulee? Kuka minä lopulta olen? Voiko siihen edes vastata?

Sukupuolihämmennyksestä

                 

 En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, sillä kokemukseni on muuttunut niin tiheään tahtiin, etten ole itsekään pysynyt perässä. Identifikoitumiseni muuttuu lähes päivittäin enkä ole pystynyt kertomaan siitä muille, saati sitten erittelemään sitä kirjallisesti. Käytän kirjoittamista ajatuksieni kirkastamiseen ja tarkentamiseen, mutta prosessi on ollut niin vaiheessa, että olisi tuntunut väkivaltaiselta alkaa muotoilla siitä selkeitä ajatuksia.

Suurin syy ajatusten vauhkoontumiseen on varmasti ollut päätökseni lähteä transtutkimuksiin. Päätös antoi minulle mentaalisen luvan pohtia kuka todella haluan olla. Minun ei tarvitsekaan yrittää selviytyä sinä kuka olen nyt vaan voin konkreettisesti tulla joksikuksi muuksi. Voin luopua valheellisesta ja väärästä minästäni ja olla ihminen, joka koen olevani ja ehkä aina olleeni. Teini-iän alusta saakka olen kokenut olevani vangittuna kehoni sisälle. Siihen peilaten ei liene ihme että olen kärsinyt itsetuhoisesta käyttäytymisestä sekä vaikeuksista sosiaalisissa suhteissa. Olen kokenut elämäni olevan teatteria, jossa olen jumiutunut rooliin, joka ei kuulu minulle. Siksi jokainen kohtaaminen on tuntunut epäaidolta ja minä kaikkein epäaidoimmalta. Ikään kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi muuri, jonka läpi he eivät näe minua. Olen ihmetellyt, kenet he oikein näkevät luulleessaan olevansa tekemisissä minun kanssani. Ja olen ollut tuskaisen ahdistunut kuullessani ihmisten kehuvan tai arvostavan teatteriesitystäni heidän yrittäessään kehua minua. Olen kokenut ettei kukaan ihminen ole rakastanut tai arvostanut minua, sillä he eivät ole nähneet minua sinä ihmisenä, joka olen. Tutkimuksiin ja prosessiin hakeutuminen antaa minulle mahdollisuuden tulla siksi ihmiseksi, jona haluan muiden minut näkevän. Muuri minun ja muiden välillä onkin mahdollista purkaa.

Muurin murtuminen on oikeastaan jo alkanut. Kertoessani päätöksestäni läheiselleni on tuntunut kuin viimein pääsisin pois vankilastani. Yksinäisyys, joka on piinannut minua aina, on alkanut väistyä, sillä kertomisen jälkeen olen kokenut tulevani vuosien jälkeen nähdyksi oikein. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen voinut uskoa ihmisten kiintymykseen ja arvostukseen, sillä nyt voin olla varma sen kohdistumisesta todelliseen minääni. 13-vuotiaasta asti olen toivonut olevani vapaa, mutta en ymmärtänyt mistä haluaisin vapautua. Vankeuden kokemuksen lisäksi minusta on tuntunut, että minussa on jotain perustavanlaatuista vialla ja se on valtava salaisuus, jota en voi paljastaa ihmisille. Uskomattoman voimakas helpotus on täyttänyt minut kun olen ymmärtänyt ettei minussa olekaan mitään vikaa. Vika onkin siinä miten muut näkevät minut.

Siihen miksi en ole tiedostanut kokemukseni johtuvan sukupuolesta, vaikuttaa moni tekijä. Lapsena ja teininä olin varsin pyöreä. Jo lapsena minulla oli negatiivinen kehonkuva juuri ylipainon takia ja teini-iässä ajattelin kehodysforian johtuvan painostani. Tiedostavana, feministisenä teininä uskoin olevani länsimaisen, epärealistisen naisihanteen vanki ja että olisin tyytyväinen itseeni ja kehooni, jos joko pystyisin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on tai vaihtoehtoisesti laihtuisin ja muuttuisin kauneusihanteen mukaiseksi. Koitin ratkoa ongelmaa henkisestä jaksamisestani riippuen joko käyttäytymällä syömishäiriöisesti tai hyökkäämällä raivokkaasti kauneusihanteita vastaan. Irtisanouduin täysin kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta ja  tein itsestäni eteerisen, sukupuolettoman ja seksuaalittoman hahmon. Kielsin ja väheksyin kehollisuuden ja seksuaalisuuden merkitystä ihmisille ja pidin niiden ilmaisua mielen alistamisena huonomman kehollisuuden valtaan. Lukioikäisenä onnistuin elämään muutaman vuoden androgyyninä hahmona, joka rikkoi sukupuoli- ja heteronormatiivisuutta. Luvan siihen sain olemalla "teini, jolla on kokeiluvaihe". Halusin kuitenkin tulla otetuksi vakavasti, joten turhauduin kyseiseen positioon varsin nopeasti. En keksinyt muuta keinoa "kasvaa aikuiseksi" kuin astua naisen rooliin. Onnistuin sen jälkeen ainakin jollain tasolla vastaamaan kauneusihanteeseen, sillä sain paljon kehuja ja huomiota osakseni. Minua selkeästi pidettiin viehättävänä naisena. Helpotuksen sijaan tämän vain lisäsi ahdistustani. Koin entistä enemmän olevani vanki ja että ihmiset eivät ymmärtäneet minua. Vaatteet, meikit ja hiustenlaitto tuntuivat rooliasulta, jotka peittivät minuuteni. Oli ahdistavaa jos joku kiinostui minusta naisena, sillä koin ettei kiinnostus silloin kohdistunut minuun. Vaikka naiseus tuntuikin väärältä, en tiennyt mitä muutakaan olisin. Kuitenkin siitä lähtien olen viimein tunnistanut ahdistukseni liittyvän jotenkin sukupuoleen.

Toinen syy, miksi en ole tunnistanut ahdistukseni syytä, on etten vieläkään tiedä miten sukupuolta "koetaan". Missä sukupuoli asuu? Onko se jossain syvällä sisällä syntyessämme vai rakentuuko se sosiaalisesti? Aiheesta väittelevät akateemikot laidasta laitaan eikä minkäälaista yhteisymmärrystä synny, joten ei ihme etten ole pystynyt vastaamaan kysymykseeni. En osaa sanoa kokevani sukupuolta. Omakuvaani ei kuulu sukupuoli, sillä en koe sen liittyvän persoonaani. Paljon tärkeämpää on millainen olen luonteeltani ja temperamentiltani sekä missä olen hyvä ja mistä nautin. Ainoa selkeä kokemus itsestäni, jonka voin linkittää sukupuoleen, on kokemus kehoni vääränlaisuudesta. Tämän kokemuksen toimii perusteenani tutkimuksiin hakeutumiselle, sillä diagnoosin jälkeen kehoni voidaan korjata sellaiseksi kuin sen koen. En tosin ole vielä täysin varma millainen haluaisin sen olevan. Kehonkuvaani ei kuitenkaan kuulu näin selkeät "naisen" tunnusmerkit. Toinen kokemus, jonka voi tulkita liittyvän sukupuoleen, on kokemus tulemisesta nähdyksi ja kohdelluksi väärin. Haluan kuitenkin kritisoida kokemuksen merkitystä sukupuolelle, sillä en ymmärrä miksi ihmisiä ensinnäkään tulisi kohdella naisina tai miehinä eikä yksilöinä. Miksi sukupuolen oletetaan merkitsevän jotain, mikä tulisi huomioida toinen kohdatessa? Miksi sukupuoli vaikuttaisi yksilöön niin merkittävästi? Ihmiset tulisi aina pyrkiä kohtaamaan omina, erityislaatuisina persooninaan eikä luokiteltuina typeriin lokeroihin. Kritiikistäni huolimatta sosiaalisella todellisuudella kuitenkin on väliä, sillä en voi yksin muuttaa sitä tai kieltää sen merkitystä. Ensin ajattelin että minulle on vain tärkeää tulla nähdyksi ei-naisena. Asioita on kuitenkin hankalaa määritellä vain negaation kautta, joten aloin miettiä, miten minut voisi nähdä oikein. Suurena yllätyksenä itselleni huomasin, että haluan tulla nähdyksi ja kohdelluksi suurin piirtein siten kuin miehet.

Tästä heräsi kysymys: Olenko loppujen lopuksi jollain tapaa poika tai mies vai tulevatko miehet vain yhteiskunnassa kohdatuksi neutraalisti, toisin kuin naiset ja muun sukupuoliset? En tiedä vielä kummasta on kyse. Maskuliinisessa identiteetissä koen vaikeimmaksi miehisyyden vierauden. Sukupuolen ollessa sosiaalinen rakennelma siihen sosiaalistaminen on iso osa sen kokemiseen kasvamista. Minua ei ole pyritty kasvattamaan maskuliinisuuteen, joten se on minulle tuntematonta aluetta. Mietin koenko miehen sosiaalisen roolin vapauttavaksi nimenomaan siksi etten tarkalleen tiedä mitä siihen kuuluu. Se on jotain uutta ja jännittävää ahdistavaksi ja tukahduttavaksi kokemani naiseuden tilalle. Pitäisinkö siitä jos minut olisi kasvatettu siihen vai olenko vain ihastunut johonkin uuteen? Tiedän että minulla on taipumusta innostua kaikesta uudesta ja erilaisesta, joten miksei vaikka sukupuoliroolistakin. Toisaalta käsitykseni maskuliinisuudesta on varsin stereotyyppinen, sillä minulla ei ole sisäpiirin tietoa sen kokemisesta ja määrittelystä. En samaistu stereotypiaani ollenkaan, joten siksikin on ollut vaikeaa tunnistaa mahtaako jossain sisälläni lymytä poika. Minulla ei ole ollut ennen yliopistoaikaa  monia miehiä kavereina. Mieheys onkin viime vuosiin saakka näyttäytynyt vieraana ja mystisenä. En siksi ole ajatellut sen liittyvän minuun mitenkään. Tosin siitä saakka kun minulla on ollut poikia kavereina, olen viihtynyt heidän kanssaan hyvin. Ennen kaikkea olen halunnut tulla nähdyksi vertaisena sekä osana miesporukkaa, en tyttönä ja siten erilaisena.

Epäilen voinko ikinä täyttää mysteerisiä "mieheyden" mittoja ja siten tulla vertaiseksi mieskulttuurissa. Ensinnäkään en tarkalleen tiedä mitkä ovat "mieheyden" kriittiset tekijät. Toiseksi koen olevani vahvasti myös "feminiininen", sillä minulla on paljon feminiinisiksi luokiteltuja piirteitä. Minut on kasvatettu tyttönä, mikä on tietysti vaikuttanut persoonaani valtavasti. Minulle on annettu mahdollisuus kehittää itsessäni sellaisia puolia, joiden kehittämiseen poikia ei perinteisesti rohkaista. Tiedän liian hyvin, etteivät ihmiset mahdu kahden, toisilleen vastakkaisen sukupuolen malliin. Ottaisiko kukaan minua tosissaan jätkänä? En usko siihen. Koen olevani sekoitus feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta (niin kuin kaikki ihmiset, mutta tiedostan sen ehkä sukupuolikriisieni takia selkeämmin) ja siksi mihinkään muottiin astuminen tuntuisi hullunkuriselta ja melko typerältä. Haluaisinkin tulla nähdyksi ennen kaikkea itsenäni.

Tällä hetkellä pidän itseäni naisen roolissa vankina olevana sukupuolineutraalina poikana. Tarkoittaako tai kertooko se kenellekään mitään? Tuskin. Määritelmien kehittämisestä taisi kadota järki jo muutama kuukausi sitten.

Käsitteistä

Samalla kun sukupuoli-identiteettini hiljalleen hahmottuu päässäni, käsitteiden käyttö muuttuu hankalammaksi. Minulla on vaikeuksia puhua itsestäni, sillä sukupuolta määritellään puheessa ihan koko ajan. En ollut todella huomannut sitä aikaisemmin, vaikka olenkin pitkään vältellyt puhumasta kumppaneistani sukupuolen mukaisesti. Nyt vasta alan tajuta kuinka voimakas sosiaalinen konstruktio sukupuoli todellisuudessa on, vasta kun se uhkaa identiteettiäni jatkuvasti.

Viimeksi sukupuolesta kirjoittaessani olin hämmentynyt kokemukseni kahtiajakoisuudesta. Puhuin feminiinisyydestä ja androgyyniydestä ja pohdin niiden välistä suhdetta. Nyt käsitykseni "feminiinisyydestäni" on taas mennyt eteenpäin. Olen luopumassa kokonaan sukupuolten dikotomiaan liittyvistä käsitteistä. On edelleen totta, että kokemuksessani on kahtiajakoisuutta, mutta määrittelen sen uudelleen. Minussa on androgyyni puoli sekä sukupuolineutraali puoli. Tämä johtaa tietysti käsitteiden hämmennykseen. En  tiedä haluanko puhua itsestäni pelkästään androgyyninä, sillä se ei ole koko totuus. Kuitenkin jos vain haluan viitata itseeni nopeasti jossain keskustelussa, tai estää jotakuta kategorisoimasta minut naisten joukkoon, minulla ei ole halua eikä aikaa selittää koko kokemustani. Mitä termiä voisin käyttää näissä tilanteissa? En myöskään halua, että lähelläni olevat ihmiset kutsuvat minua tytöksi/naiseksi puhuessaan minusta. En halua että minut lasketaan mukaan "tyttöjen juttuihin" tai "naisten asioihin". Aivan erityisesti en halua että läheiseni puhuvat minusta naisena/tyttönä puhuessaan minusta muille läheisilleen, sillä en tahdo tulla mahdollisesti tulevaisuudessa tapaamieni ihmisten silmissä jo valmiiksi kategorisoiduksi. En pidä tätä outtaamisena, sillä kokemukseni ei mahdu kahteen sukupuoleen. Siihen muottiin tunkeminen vasta onkin väkivaltaista minua kohtaan. Vähän sama juttu kuin se, ettei kukaan rehellisesti voisi antaa minusta kuvaa heterona. Se olisi törkeää valehtelua. Läheisillekin pitäisi siis löytää jokin termi, etteivät he olisi pulassa yrittäessään puhua minusta. 

Termi trans olisi kovin kätevä. Se on lyhyt, vähän niin kuin mies ja nainen eikä sellainen pitkä hirviö kuin androgyyni. Lisäksi iso osa ihmisistä käsittää sen tarkoittavan jotain sukupuolten rajat rikkovaa, ei-mieheyttä tai ei-naiseutta. Minua trans kuitenkin häiritsee, sillä englannin kielen affiksina sen merkitys on "yli, läpi, halki tai ylittävä". Minkä trans kohdallani halkaisee tai ylittää? Sukupuolen. Tai oikeammin kaksi sukupuolta ja niiden välisen jaottelun. Trans ei siis ole oma sukupuolensa vaan jotain sukupuolijaon ulkopuolista. Tämä häiritsee minua. Minulla on (toisinaan) kokemus sukupuolesta, mutta se ei vain mahdu perinteiseen länsimaiseen malliin. Haluan että sukupuoleni tunnustetaan ja tunnistetaan. Se ei ole jotain ulkopuolista tai kuulu kategoriaan "muu" tai "ei halua määritellä". Haluan määritellä, janoan määrittelyä, sillä se tekee kokemuksestani aidon! On melko mahdotonta ylläpitää identiteettiä, jos sitä ei tunnusteta sosiaalisessa todellisuudessa. Trans tuo lisäksi usein mieleen sukupuolen korjaamisen ja pyrkimyksen kuulua jompaankumpaan sukupuoleen. Näin ei minun kohdallani ole, sillä olen oikein tyytyväinen kolmannen sukupuolen edustaja. Trans tulee mielestäni liikaa määritellyksi naiseuden ja mieheyden kautta, sillä se käsitteenä liittyy dikotomian rikkomiseen. Haluaisin käyttää sanaa, joka irtisanoutuu dikotomiasta eikä kommentoi sitä. Trans ei vain toimi, vaikka olisikin kätevä.

Miksi androgyyni ei sitten kelpaa? Ensinnäkin se on liian pitkä. Jossain kohtaa käsitteelle tulee jokin lyhennys tai lempinimi, enkä ainakaan vielä osaa suhtautua sukupuoleeni niin huumorilla, että kestäisin sellaista. Toiseksi, ja tämä on paljon suurimpi ongelma, androgyyniys on toinen puoleni eikä minä kokonaan. Androgyyni on se osa persoonaani, joka on sukupuolinen ja seksuaalinen. Sukupuoleen liittyy monia muitakin ominaisuuksia eikä se ole muista puolistani irrallinen kategoria. Androgyyninä olen varsin pinnallinen ja kiinnitän paljon huomiota ulkonäkööni. Silloin pidän meikkaamisesta, koruista, näyttävyydestä, kirkkaista väreistä, oudoista vaatteista ja kimmeltelevästä glitteristä. Silloin voin hyvin pukeutua hameisiin ja mekkoihin tai vaikka käyttää korkokenkiä (kunhan minua ei silloin koko ajan tulkittaisi naiseksi). Olen silloin myös varsin sosiaalinen ja aktiivinen sekä puuhaan paljon kaikkea. Androgynia on eläväinen puoleni.

Sen vastakohtana on sukupuolineutraaliuteni. Toisinaan tunnen olevani vain äärimmäisen neutraali. En koe olevani mitenkään sukupuolinen tai seksuaalinen ja tunnistan ne muissa ja itsessäni vasta kun joku muu mainitsee niistä. Sukupuolineutraalina en voisi kuvitellakaan näyttäytyväni sellaisena että annan omilla valinnoillani aihetta kategorisoida minut naiseksi. Muutenkin olen, no, neutraalimpi. Olen rauhallisempi, vähemmän sosiaalinen sekä ajoittain lähes passiivinen. Asiat voivat olla kivoja ja kiinnostavia, mutta en innostu ja tunne asioista yhtä syvästi kuin androgyyninä. Termin "androgyyni" käyttö antaisi siis omasta mielessäni liian suppean kuvan minuudestani.

Yksittäisistä termeistä ehkä parhaiten sukupuolen kokemuksiani kuvaa genderqueer. Taas liian pitkä sana. Olenkin miettinyt pitäisikö minun taas palata termin queer käyttöön. Se olisi helppoa ja niin totuudellista kuin yhden ainoan sanan käyttö vain voi olla. Terminä queer on  toki epämärääinen sekä sukupuolen kuvaamisessa hankala, sillä sitä käytetään myös seksuaalisuudesta puhuttaessa. Eipä silti seksuaalisuutenikaan ole kovin yksiselitteistä, joten yhdellä termillä voisi selittää kaikki kummallisuudet. (Queer taitaa sopia minulle mitä sattuvimmin, sillä tämän hetkistä omakuvaani määrittää ennen kaikkea epämääräisyys ja hankaluus.)

Sukupuoleni pohtiminen on saanut minut pohtimaan myös seksuaalisuuttani, varsinkin mitä tulee identiteettien primaariuteen. Pidän nykyään kysymystä seksuaalisuudestani täysin toisarvoisena, sillä sen määrittely ei ole minulle mitenkään merkittävää. Seksuaalisella suuntautumiselleni ei ole mitään sukupuoleen liittyviä rajoja, joten turha sitä on määritellä. Lisäksi olen huomannut, että jos sanon kuuluvani seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, ihmiset kuulevat vain sanan seksuaalivähemmistöt. Sukupuolivähemmistöjä ei noteraata ja minut kategorisoidaan naiseksi. Tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Minulle on paljon tärkeämpää se, miten tulen arkipäivässä kohdatuksi ja nähdyksi kuin se, keiden harvojen kanssa satun harrastamaan seksiä. Olen ajatellut luopua seksuaalisuuteni rajoittamattomuudesta kertomisesta kokonaan ja kertoa vain sukupuolestani. Jos vielä sen jälkeen ihmiset kohtaavat minut itsenäni eivätkä ennakkoluuloisesti, heitä tuskin kiinnostaa millaisia tyyppejä panen. Taitaa siis olla niin, että termi queer on taas kuvioissa. Jos se ei ole jollekulle tuttu, niin sitten täytyy kertoa tarkoittavani sillä sukupuolinormatiiviuden kyseenalaistamista ja sitä etten koe koe mahtuvani kahden sukupuolen malliin. Ehkä ei edes tarvitse kertoa koko omaa kokemusta kaiken maailman puolitutuille ja silti voisi tulla kohdatuksi omana itsenään.