Sukupuolihämmennyksestä

                 

 En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, sillä kokemukseni on muuttunut niin tiheään tahtiin, etten ole itsekään pysynyt perässä. Identifikoitumiseni muuttuu lähes päivittäin enkä ole pystynyt kertomaan siitä muille, saati sitten erittelemään sitä kirjallisesti. Käytän kirjoittamista ajatuksieni kirkastamiseen ja tarkentamiseen, mutta prosessi on ollut niin vaiheessa, että olisi tuntunut väkivaltaiselta alkaa muotoilla siitä selkeitä ajatuksia.

Suurin syy ajatusten vauhkoontumiseen on varmasti ollut päätökseni lähteä transtutkimuksiin. Päätös antoi minulle mentaalisen luvan pohtia kuka todella haluan olla. Minun ei tarvitsekaan yrittää selviytyä sinä kuka olen nyt vaan voin konkreettisesti tulla joksikuksi muuksi. Voin luopua valheellisesta ja väärästä minästäni ja olla ihminen, joka koen olevani ja ehkä aina olleeni. Teini-iän alusta saakka olen kokenut olevani vangittuna kehoni sisälle. Siihen peilaten ei liene ihme että olen kärsinyt itsetuhoisesta käyttäytymisestä sekä vaikeuksista sosiaalisissa suhteissa. Olen kokenut elämäni olevan teatteria, jossa olen jumiutunut rooliin, joka ei kuulu minulle. Siksi jokainen kohtaaminen on tuntunut epäaidolta ja minä kaikkein epäaidoimmalta. Ikään kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi muuri, jonka läpi he eivät näe minua. Olen ihmetellyt, kenet he oikein näkevät luulleessaan olevansa tekemisissä minun kanssani. Ja olen ollut tuskaisen ahdistunut kuullessani ihmisten kehuvan tai arvostavan teatteriesitystäni heidän yrittäessään kehua minua. Olen kokenut ettei kukaan ihminen ole rakastanut tai arvostanut minua, sillä he eivät ole nähneet minua sinä ihmisenä, joka olen. Tutkimuksiin ja prosessiin hakeutuminen antaa minulle mahdollisuuden tulla siksi ihmiseksi, jona haluan muiden minut näkevän. Muuri minun ja muiden välillä onkin mahdollista purkaa.

Muurin murtuminen on oikeastaan jo alkanut. Kertoessani päätöksestäni läheiselleni on tuntunut kuin viimein pääsisin pois vankilastani. Yksinäisyys, joka on piinannut minua aina, on alkanut väistyä, sillä kertomisen jälkeen olen kokenut tulevani vuosien jälkeen nähdyksi oikein. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen voinut uskoa ihmisten kiintymykseen ja arvostukseen, sillä nyt voin olla varma sen kohdistumisesta todelliseen minääni. 13-vuotiaasta asti olen toivonut olevani vapaa, mutta en ymmärtänyt mistä haluaisin vapautua. Vankeuden kokemuksen lisäksi minusta on tuntunut, että minussa on jotain perustavanlaatuista vialla ja se on valtava salaisuus, jota en voi paljastaa ihmisille. Uskomattoman voimakas helpotus on täyttänyt minut kun olen ymmärtänyt ettei minussa olekaan mitään vikaa. Vika onkin siinä miten muut näkevät minut.

Siihen miksi en ole tiedostanut kokemukseni johtuvan sukupuolesta, vaikuttaa moni tekijä. Lapsena ja teininä olin varsin pyöreä. Jo lapsena minulla oli negatiivinen kehonkuva juuri ylipainon takia ja teini-iässä ajattelin kehodysforian johtuvan painostani. Tiedostavana, feministisenä teininä uskoin olevani länsimaisen, epärealistisen naisihanteen vanki ja että olisin tyytyväinen itseeni ja kehooni, jos joko pystyisin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on tai vaihtoehtoisesti laihtuisin ja muuttuisin kauneusihanteen mukaiseksi. Koitin ratkoa ongelmaa henkisestä jaksamisestani riippuen joko käyttäytymällä syömishäiriöisesti tai hyökkäämällä raivokkaasti kauneusihanteita vastaan. Irtisanouduin täysin kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta ja  tein itsestäni eteerisen, sukupuolettoman ja seksuaalittoman hahmon. Kielsin ja väheksyin kehollisuuden ja seksuaalisuuden merkitystä ihmisille ja pidin niiden ilmaisua mielen alistamisena huonomman kehollisuuden valtaan. Lukioikäisenä onnistuin elämään muutaman vuoden androgyyninä hahmona, joka rikkoi sukupuoli- ja heteronormatiivisuutta. Luvan siihen sain olemalla "teini, jolla on kokeiluvaihe". Halusin kuitenkin tulla otetuksi vakavasti, joten turhauduin kyseiseen positioon varsin nopeasti. En keksinyt muuta keinoa "kasvaa aikuiseksi" kuin astua naisen rooliin. Onnistuin sen jälkeen ainakin jollain tasolla vastaamaan kauneusihanteeseen, sillä sain paljon kehuja ja huomiota osakseni. Minua selkeästi pidettiin viehättävänä naisena. Helpotuksen sijaan tämän vain lisäsi ahdistustani. Koin entistä enemmän olevani vanki ja että ihmiset eivät ymmärtäneet minua. Vaatteet, meikit ja hiustenlaitto tuntuivat rooliasulta, jotka peittivät minuuteni. Oli ahdistavaa jos joku kiinostui minusta naisena, sillä koin ettei kiinnostus silloin kohdistunut minuun. Vaikka naiseus tuntuikin väärältä, en tiennyt mitä muutakaan olisin. Kuitenkin siitä lähtien olen viimein tunnistanut ahdistukseni liittyvän jotenkin sukupuoleen.

Toinen syy, miksi en ole tunnistanut ahdistukseni syytä, on etten vieläkään tiedä miten sukupuolta "koetaan". Missä sukupuoli asuu? Onko se jossain syvällä sisällä syntyessämme vai rakentuuko se sosiaalisesti? Aiheesta väittelevät akateemikot laidasta laitaan eikä minkäälaista yhteisymmärrystä synny, joten ei ihme etten ole pystynyt vastaamaan kysymykseeni. En osaa sanoa kokevani sukupuolta. Omakuvaani ei kuulu sukupuoli, sillä en koe sen liittyvän persoonaani. Paljon tärkeämpää on millainen olen luonteeltani ja temperamentiltani sekä missä olen hyvä ja mistä nautin. Ainoa selkeä kokemus itsestäni, jonka voin linkittää sukupuoleen, on kokemus kehoni vääränlaisuudesta. Tämän kokemuksen toimii perusteenani tutkimuksiin hakeutumiselle, sillä diagnoosin jälkeen kehoni voidaan korjata sellaiseksi kuin sen koen. En tosin ole vielä täysin varma millainen haluaisin sen olevan. Kehonkuvaani ei kuitenkaan kuulu näin selkeät "naisen" tunnusmerkit. Toinen kokemus, jonka voi tulkita liittyvän sukupuoleen, on kokemus tulemisesta nähdyksi ja kohdelluksi väärin. Haluan kuitenkin kritisoida kokemuksen merkitystä sukupuolelle, sillä en ymmärrä miksi ihmisiä ensinnäkään tulisi kohdella naisina tai miehinä eikä yksilöinä. Miksi sukupuolen oletetaan merkitsevän jotain, mikä tulisi huomioida toinen kohdatessa? Miksi sukupuoli vaikuttaisi yksilöön niin merkittävästi? Ihmiset tulisi aina pyrkiä kohtaamaan omina, erityislaatuisina persooninaan eikä luokiteltuina typeriin lokeroihin. Kritiikistäni huolimatta sosiaalisella todellisuudella kuitenkin on väliä, sillä en voi yksin muuttaa sitä tai kieltää sen merkitystä. Ensin ajattelin että minulle on vain tärkeää tulla nähdyksi ei-naisena. Asioita on kuitenkin hankalaa määritellä vain negaation kautta, joten aloin miettiä, miten minut voisi nähdä oikein. Suurena yllätyksenä itselleni huomasin, että haluan tulla nähdyksi ja kohdelluksi suurin piirtein siten kuin miehet.

Tästä heräsi kysymys: Olenko loppujen lopuksi jollain tapaa poika tai mies vai tulevatko miehet vain yhteiskunnassa kohdatuksi neutraalisti, toisin kuin naiset ja muun sukupuoliset? En tiedä vielä kummasta on kyse. Maskuliinisessa identiteetissä koen vaikeimmaksi miehisyyden vierauden. Sukupuolen ollessa sosiaalinen rakennelma siihen sosiaalistaminen on iso osa sen kokemiseen kasvamista. Minua ei ole pyritty kasvattamaan maskuliinisuuteen, joten se on minulle tuntematonta aluetta. Mietin koenko miehen sosiaalisen roolin vapauttavaksi nimenomaan siksi etten tarkalleen tiedä mitä siihen kuuluu. Se on jotain uutta ja jännittävää ahdistavaksi ja tukahduttavaksi kokemani naiseuden tilalle. Pitäisinkö siitä jos minut olisi kasvatettu siihen vai olenko vain ihastunut johonkin uuteen? Tiedän että minulla on taipumusta innostua kaikesta uudesta ja erilaisesta, joten miksei vaikka sukupuoliroolistakin. Toisaalta käsitykseni maskuliinisuudesta on varsin stereotyyppinen, sillä minulla ei ole sisäpiirin tietoa sen kokemisesta ja määrittelystä. En samaistu stereotypiaani ollenkaan, joten siksikin on ollut vaikeaa tunnistaa mahtaako jossain sisälläni lymytä poika. Minulla ei ole ollut ennen yliopistoaikaa  monia miehiä kavereina. Mieheys onkin viime vuosiin saakka näyttäytynyt vieraana ja mystisenä. En siksi ole ajatellut sen liittyvän minuun mitenkään. Tosin siitä saakka kun minulla on ollut poikia kavereina, olen viihtynyt heidän kanssaan hyvin. Ennen kaikkea olen halunnut tulla nähdyksi vertaisena sekä osana miesporukkaa, en tyttönä ja siten erilaisena.

Epäilen voinko ikinä täyttää mysteerisiä "mieheyden" mittoja ja siten tulla vertaiseksi mieskulttuurissa. Ensinnäkään en tarkalleen tiedä mitkä ovat "mieheyden" kriittiset tekijät. Toiseksi koen olevani vahvasti myös "feminiininen", sillä minulla on paljon feminiinisiksi luokiteltuja piirteitä. Minut on kasvatettu tyttönä, mikä on tietysti vaikuttanut persoonaani valtavasti. Minulle on annettu mahdollisuus kehittää itsessäni sellaisia puolia, joiden kehittämiseen poikia ei perinteisesti rohkaista. Tiedän liian hyvin, etteivät ihmiset mahdu kahden, toisilleen vastakkaisen sukupuolen malliin. Ottaisiko kukaan minua tosissaan jätkänä? En usko siihen. Koen olevani sekoitus feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta (niin kuin kaikki ihmiset, mutta tiedostan sen ehkä sukupuolikriisieni takia selkeämmin) ja siksi mihinkään muottiin astuminen tuntuisi hullunkuriselta ja melko typerältä. Haluaisinkin tulla nähdyksi ennen kaikkea itsenäni.

Tällä hetkellä pidän itseäni naisen roolissa vankina olevana sukupuolineutraalina poikana. Tarkoittaako tai kertooko se kenellekään mitään? Tuskin. Määritelmien kehittämisestä taisi kadota järki jo muutama kuukausi sitten.

Käsitteistä

Samalla kun sukupuoli-identiteettini hiljalleen hahmottuu päässäni, käsitteiden käyttö muuttuu hankalammaksi. Minulla on vaikeuksia puhua itsestäni, sillä sukupuolta määritellään puheessa ihan koko ajan. En ollut todella huomannut sitä aikaisemmin, vaikka olenkin pitkään vältellyt puhumasta kumppaneistani sukupuolen mukaisesti. Nyt vasta alan tajuta kuinka voimakas sosiaalinen konstruktio sukupuoli todellisuudessa on, vasta kun se uhkaa identiteettiäni jatkuvasti.

Viimeksi sukupuolesta kirjoittaessani olin hämmentynyt kokemukseni kahtiajakoisuudesta. Puhuin feminiinisyydestä ja androgyyniydestä ja pohdin niiden välistä suhdetta. Nyt käsitykseni "feminiinisyydestäni" on taas mennyt eteenpäin. Olen luopumassa kokonaan sukupuolten dikotomiaan liittyvistä käsitteistä. On edelleen totta, että kokemuksessani on kahtiajakoisuutta, mutta määrittelen sen uudelleen. Minussa on androgyyni puoli sekä sukupuolineutraali puoli. Tämä johtaa tietysti käsitteiden hämmennykseen. En  tiedä haluanko puhua itsestäni pelkästään androgyyninä, sillä se ei ole koko totuus. Kuitenkin jos vain haluan viitata itseeni nopeasti jossain keskustelussa, tai estää jotakuta kategorisoimasta minut naisten joukkoon, minulla ei ole halua eikä aikaa selittää koko kokemustani. Mitä termiä voisin käyttää näissä tilanteissa? En myöskään halua, että lähelläni olevat ihmiset kutsuvat minua tytöksi/naiseksi puhuessaan minusta. En halua että minut lasketaan mukaan "tyttöjen juttuihin" tai "naisten asioihin". Aivan erityisesti en halua että läheiseni puhuvat minusta naisena/tyttönä puhuessaan minusta muille läheisilleen, sillä en tahdo tulla mahdollisesti tulevaisuudessa tapaamieni ihmisten silmissä jo valmiiksi kategorisoiduksi. En pidä tätä outtaamisena, sillä kokemukseni ei mahdu kahteen sukupuoleen. Siihen muottiin tunkeminen vasta onkin väkivaltaista minua kohtaan. Vähän sama juttu kuin se, ettei kukaan rehellisesti voisi antaa minusta kuvaa heterona. Se olisi törkeää valehtelua. Läheisillekin pitäisi siis löytää jokin termi, etteivät he olisi pulassa yrittäessään puhua minusta. 

Termi trans olisi kovin kätevä. Se on lyhyt, vähän niin kuin mies ja nainen eikä sellainen pitkä hirviö kuin androgyyni. Lisäksi iso osa ihmisistä käsittää sen tarkoittavan jotain sukupuolten rajat rikkovaa, ei-mieheyttä tai ei-naiseutta. Minua trans kuitenkin häiritsee, sillä englannin kielen affiksina sen merkitys on "yli, läpi, halki tai ylittävä". Minkä trans kohdallani halkaisee tai ylittää? Sukupuolen. Tai oikeammin kaksi sukupuolta ja niiden välisen jaottelun. Trans ei siis ole oma sukupuolensa vaan jotain sukupuolijaon ulkopuolista. Tämä häiritsee minua. Minulla on (toisinaan) kokemus sukupuolesta, mutta se ei vain mahdu perinteiseen länsimaiseen malliin. Haluan että sukupuoleni tunnustetaan ja tunnistetaan. Se ei ole jotain ulkopuolista tai kuulu kategoriaan "muu" tai "ei halua määritellä". Haluan määritellä, janoan määrittelyä, sillä se tekee kokemuksestani aidon! On melko mahdotonta ylläpitää identiteettiä, jos sitä ei tunnusteta sosiaalisessa todellisuudessa. Trans tuo lisäksi usein mieleen sukupuolen korjaamisen ja pyrkimyksen kuulua jompaankumpaan sukupuoleen. Näin ei minun kohdallani ole, sillä olen oikein tyytyväinen kolmannen sukupuolen edustaja. Trans tulee mielestäni liikaa määritellyksi naiseuden ja mieheyden kautta, sillä se käsitteenä liittyy dikotomian rikkomiseen. Haluaisin käyttää sanaa, joka irtisanoutuu dikotomiasta eikä kommentoi sitä. Trans ei vain toimi, vaikka olisikin kätevä.

Miksi androgyyni ei sitten kelpaa? Ensinnäkin se on liian pitkä. Jossain kohtaa käsitteelle tulee jokin lyhennys tai lempinimi, enkä ainakaan vielä osaa suhtautua sukupuoleeni niin huumorilla, että kestäisin sellaista. Toiseksi, ja tämä on paljon suurimpi ongelma, androgyyniys on toinen puoleni eikä minä kokonaan. Androgyyni on se osa persoonaani, joka on sukupuolinen ja seksuaalinen. Sukupuoleen liittyy monia muitakin ominaisuuksia eikä se ole muista puolistani irrallinen kategoria. Androgyyninä olen varsin pinnallinen ja kiinnitän paljon huomiota ulkonäkööni. Silloin pidän meikkaamisesta, koruista, näyttävyydestä, kirkkaista väreistä, oudoista vaatteista ja kimmeltelevästä glitteristä. Silloin voin hyvin pukeutua hameisiin ja mekkoihin tai vaikka käyttää korkokenkiä (kunhan minua ei silloin koko ajan tulkittaisi naiseksi). Olen silloin myös varsin sosiaalinen ja aktiivinen sekä puuhaan paljon kaikkea. Androgynia on eläväinen puoleni.

Sen vastakohtana on sukupuolineutraaliuteni. Toisinaan tunnen olevani vain äärimmäisen neutraali. En koe olevani mitenkään sukupuolinen tai seksuaalinen ja tunnistan ne muissa ja itsessäni vasta kun joku muu mainitsee niistä. Sukupuolineutraalina en voisi kuvitellakaan näyttäytyväni sellaisena että annan omilla valinnoillani aihetta kategorisoida minut naiseksi. Muutenkin olen, no, neutraalimpi. Olen rauhallisempi, vähemmän sosiaalinen sekä ajoittain lähes passiivinen. Asiat voivat olla kivoja ja kiinnostavia, mutta en innostu ja tunne asioista yhtä syvästi kuin androgyyninä. Termin "androgyyni" käyttö antaisi siis omasta mielessäni liian suppean kuvan minuudestani.

Yksittäisistä termeistä ehkä parhaiten sukupuolen kokemuksiani kuvaa genderqueer. Taas liian pitkä sana. Olenkin miettinyt pitäisikö minun taas palata termin queer käyttöön. Se olisi helppoa ja niin totuudellista kuin yhden ainoan sanan käyttö vain voi olla. Terminä queer on  toki epämärääinen sekä sukupuolen kuvaamisessa hankala, sillä sitä käytetään myös seksuaalisuudesta puhuttaessa. Eipä silti seksuaalisuutenikaan ole kovin yksiselitteistä, joten yhdellä termillä voisi selittää kaikki kummallisuudet. (Queer taitaa sopia minulle mitä sattuvimmin, sillä tämän hetkistä omakuvaani määrittää ennen kaikkea epämääräisyys ja hankaluus.)

Sukupuoleni pohtiminen on saanut minut pohtimaan myös seksuaalisuuttani, varsinkin mitä tulee identiteettien primaariuteen. Pidän nykyään kysymystä seksuaalisuudestani täysin toisarvoisena, sillä sen määrittely ei ole minulle mitenkään merkittävää. Seksuaalisella suuntautumiselleni ei ole mitään sukupuoleen liittyviä rajoja, joten turha sitä on määritellä. Lisäksi olen huomannut, että jos sanon kuuluvani seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, ihmiset kuulevat vain sanan seksuaalivähemmistöt. Sukupuolivähemmistöjä ei noteraata ja minut kategorisoidaan naiseksi. Tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Minulle on paljon tärkeämpää se, miten tulen arkipäivässä kohdatuksi ja nähdyksi kuin se, keiden harvojen kanssa satun harrastamaan seksiä. Olen ajatellut luopua seksuaalisuuteni rajoittamattomuudesta kertomisesta kokonaan ja kertoa vain sukupuolestani. Jos vielä sen jälkeen ihmiset kohtaavat minut itsenäni eivätkä ennakkoluuloisesti, heitä tuskin kiinnostaa millaisia tyyppejä panen. Taitaa siis olla niin, että termi queer on taas kuvioissa. Jos se ei ole jollekulle tuttu, niin sitten täytyy kertoa tarkoittavani sillä sukupuolinormatiiviuden kyseenalaistamista ja sitä etten koe koe mahtuvani kahden sukupuolen malliin. Ehkä ei edes tarvitse kertoa koko omaa kokemusta kaiken maailman puolitutuille ja silti voisi tulla kohdatuksi omana itsenään. 

Määritelmistä, muutoksista ja läheisistä

Transgender
Henkilö, joka on syntynyt miehen tai naisen kehoon, mutta tuntee itsensä sekä mieheksi että naiseksi tai ei kummaksikaan, tai joksikin ihan muuksi.

Tällaisen määritelmän löysin Setan sivuilla. Olen aina inhonnut itseni kategorisoimista ja muutaman vuoden olenkin käyttänyt itsestäni ihanan epäselvää käsitettä queer. Se on kattanut hyvin kokemukseni seksuaalisuudesta ja sallinut myös erivapauksia sukupuolen suhteen. Yksinkertaisesti jotain määrittelemätöntä, jotain normien ulkouolelta. Sukupuolen suhteen määritelmä ei enää kuitenkaan toimi, ei, jos yritän kertoa kokemuksestani muille. Liian epäselvää, liian monitulkintaista, liian ihan mitä vain.On aika pohtia, miten voisin selittää minuuttani niille läheisille, joiden ymmärrystä ja hyväksyntää kaipaan.

Asioista, joille ei ole sanoja, ei voi puhua. Ihmisten väliseen ymmärrykseen ei aina vaadita sanoja, mutta sukupuolestani puhuessani jokin käsite on oltava. Muuten jätän muille liikaa vapautta määritellä minut omien normiensa ja tulkintojensa mukaan. Minulla on suoraan sanottuna se ja sama ymmärretäänkö minut neutriksi, androgyyniksi, transgenderiksi vai (jos sallitaan lainaukset muista kulttuureista) kaksisieluiseksi. Tärkeintä on että kokemukseni käsitetään ja myönnetään.

Mikä sitten on kokemukseni? En ole ollenkaan varma. Sukupuoli on liukuva asia ja joskus todella pidin itseäni tyttönä. Lisäksi seksuaalisuus sekoittaa pakkaa entisestään. Mitä olen ihaillut muissa ja mitä oikeastaan olisinkin toivonut itselleni? En tiedä.

Sukupuolen moninaisuus, kyseenalaistaminen ja sillä leikittely on aina kiehtonut minua. Samalla se on kuitenkin ollut pelottavaa. Olen pitänyt sitä hivenen paheellisena, jollain tapaa moraalittomana. Siksi kieltoreaktio onkin ollut niin vahva. Vaikka olen jo pitkään hyväksynyt sukupuolen kyseenalaistamisen muiden ihmisten käytöksessä, olen pitänyt sitä ehdottoman kiellettynä itselleni. Olen pelännyt normien ulkopuolelle astumista, sillä olen olettanut tulevani torjutuksi. Vielä enemmän minua on kuitenkin kauhistuttanut se, että olisin jotenkin säälittävän oloinen. Vastenmielinen, epäonnistunut raukka, joka ei vain sovi minnekään. Hylkiö.

Varmaankin suurin syy, miksi pystynkin juuri nyt käsittelemään sukupuoltani, on että tajusin viimein kuinka paljon minulla on läheisiä. Erotessani kesän alussa ympärilläni olikin yksinäisyyden sijaan joukko ihmisiä, jotka olivat valmiita huolehtimaan minusta. Teinkin päätöksen: minä hyppään. Jos siipeni eivät kanna, luotan siihen että ystäväni ottavat minut vastaan. Luotan siihen ettei minua jätetä yksin ja että minusta ei tule hylkiötä. Vain ja ainoastaan tämä mahdollistaa tällä hetkellä käynnissä olevan elämänmuutokseni.

Ihme kyllä, elämä näyttää kantavan. Tuntuu melkein kuin minun olisi vain odotettu muuttavan suuntaa. Ihan kuin kohtalo tai jokin suurempi voima olisi vain toivonut, että saisi tarjota minulle asioita, joita haluan. Kun myönsin etten halua opiskella akateemisesti, omalta tuntuva opiskeluala vain tipahti tielleni. Kun lausuin ääneen millaista työtä haluaisin tehdä, löytyi heti tuttava joka pystyi järjestämään asian. Kun päätin miten haluan asua ja elää, ystävä oli valmis muutokseen kanssani. Ja kun päätin etten enää yritä olla nainen, ystäväni ovat olleet tukenani. Härregud, joku on jopa kiinnostunut minusta!

Kyse ei kuitenkaan ole kohtalosta tai taiasta. Muutoksen mahdollistavat ihmiset. Ilman sosiaalisia suhteitani en olisi kuullut opinnoista enkä töistä. Olen vatvonut asioitani tuntikausia eri ihmisten kanssa ja he ovat tarjonneet minulla ajatuksiaan ja ratkaisujaan. Ennen kaikkea he ovat tarjonneet minulle tukeaan ja kiintymystään. En ymmärrä, mitä ikinä olen tehnyt ansaitakseni heidät.

Olisivatko kaikki nämä asiat olleet koko ajan ulottuvillani, jos vain aiemmin olisin uskaltanut tavoitella niitä? Olisivatko nämä ihmiset olleet kanssani jo aiemmin, jos vain olisin osannut pyytää? Olisiko minun tarvinnut kärsiä yksin ja yrittää riittää? En voi tietää.

Tulevaisuudelle minulla on kuitenkin jotain luvattavaa. Minä yritän luottaa. Minä opettelen luottamaan. Ja jonain päivänä minä luotan.

 Ihmisiin, elämään, itseeni.

Normien romahtamisesta ja bloggaamisesta

Vielä keväällä olin epävarma ja ahdistunut luokanopettajaopiskelija, tyttö joka yritti mahtua cis-naisen rooliin. Olin pysyvässä ja uskollisessa parisuhteessa toisen tytön kanssa ja yritin suunnitella elämääni yhdessä hänen kanssaan. Opiskelin tunnollisesti ja tavoittelin parhaita arvosanoja sekä ympäristöni hyväksyntää. Asuin opiskelija-asuntolassa ja haaveilin tulevasta omasta kodista puolison kanssa.

Nyt, vain pari kuukautta myöhemmin, olen masennuksen takia sairaslomalla oleva transihminen, joka suunnittelee alan vaihtoa ja käy pimeissä töissä siivoojana. Tapailen useampaa ihmistä samaan aikaan, avoimesti, ja järjestely sopii kaikille. Talvella on tarkoitus muuttaa yhteen hyvän ystävän kanssa ja elää yhdessä sisarillisena perheenä.

Olen astunut omien normieni ulkopuolelle, harmaalle alueelle. En enää tiedä mikä on oikein ja moraalista, sillä vanhat käsitykseni ovat romahtaneet. Yritän luovia ristiaallokossa ja toimia joidenkin tuttujen periaatteideni, vastuullisuuden ja oikeudenmukaiseuuden, perusteella.

Tavoitteenani on nyt löytää itselleni sopiva tapa elää, sillä normien mukainen elämä ei ole aiheuttanut minulle kuin kärsimystä. Minulla on vain hämärä aavistus siitä millaista elämäni haluaisin olevan. Ainakin siihen kuuluu paljon vapautta, ihmissuhteita, itseilmaisua sekä merkityksellistä työtä. Aion keksiä ja rakentaa itseni uudellaan, perusteista saakka.

Elämäni on todellisessa tienristeyksessä, jokaisella elämänalueella. Nyt on liikaa ajateltavaa ja pohdittavaa yhteen päähän mahtuakseen. Olen jo hukuttanut läheiseni keskusteluihin itsestäni ja tiedän, etten ole muista yhtä mielenkiintoinen puheenaihe kuin omasta mielestäni. Blogin onkin tarkoitus auttaa purkamaan tunteita, analysoimaan ja ajattelemaan sekä rakentamaan hukassa olevaa omakuvaa. Kokeilemaan, etsimään, tutkimaan. En vielä tiedä mitä minusta paljastuu. Toivottavasti jotain upeaa.