Vanha yläasteaikainen ystäväni ei halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Nähtävästi sukupuoleni takia. Se on kai sellainen piirre minussa, jota hän ei voi hyväksyä. Ihminen, jonka kanssa olen kasvanut yhdessä, tuntenut puolet elämästäni ja jonka kanssa olen jakanut niin monet ilot ja surut, on sitä mieltä, että olen pohjimmiltani niin kamala, hirveä, paha ja sairas, ettei hän halua olla missään tekemisissä kanssani. Pohjimmiltani jotain niin vastenmielistä ja kammottavaa, että mikään yhdessä kokemamme ei voi ylittää sitä. Luulin, että hän tuntisi minut. Tietäisi kuinka paljon rakastan läheisiäni ja kuinka olen valmis tekemään lähes mitä vain heidän vuokseen. Tietäisi että olen luotettava ja oikeudenmukainen, haluni olla heikoimpien puolella. Että olen empaattinen ja hellä, valmis kuuntelemaan ja tukemaan läheisiäni tarvittaessa, kunhan vain voimani riittävät. Että puolustan rakkaitani kuin tiikeriemoja pentujaan. Jos edes yhdeksän vuotta kanssani ei ole vakuuttanut häntä arvostani, mikä sen voisi tehdä?
Voiko yksi ainoa asia, jokin niin typerä kuin sukupuoli, pyyhkiä oikeasti kaiken sen, mitä olen ja teen, pois, muuttaa täysin merkityksettömäksi? Voiko yksi asia tehdä minusta pahan ja vastenmielisen? Nähtävästi voi. En jaksa tätä, en kestä tätä. Mitä arvoa minulla on? Ei mitään, en ole mitään rakkaideni elämässä.
Muutkin ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Tuntuu, että olen etääntynyt monista ihmisistä, että jotain on tullut väliimme, jotain mitä ei voi ohittaa. Ihmiset, joiden kanssa olen kasvanut, ihmiset, jotka ovat ensimmäistä kertaa elämässäni saaneet minut luottamaan ja rakastamaan itseään, ovat valovuosien päässä. Me, jotka olimme kuin perhe, olemme menneet niin eri suuntiin, ettemme enää ymmärrä toisiamme. Emme voi enää puhua, koska puhumme toistemme ohi. Emme osaa koskettaa toisiamme. Ihmiset, jotka olivat minulle kaikki kaikessa, eivät enää ymmärrä minua. Miten niin pääsi käymään? Miksi? Miten se voi olla mahdollista? Meidän piti olla aina ystäviä, aina. Sielunsisaruksia. Ja nyt en voi enää puhua, koska se aiheuttaa vaan ristiriitoja ja hämmennystä. Miten olen voinut muuttua niin paljon?
En jaksa kulkea tätä tietä yksin. En kestä kaikkia kyseenalaistuksia ja loukkauksia, selittelyä ja ihmettelyä. Muiden tulisi yrittää ymmärtää ja tukea, ei vähätellä. Mutta ei kukaan voi ymmärtää ilman että joutuvat kysymään ja minä selittämään. Selittäminen vain turhauttaa minua suunnattomasti, varsinkin kun joudun selittämään samat asiat moneen kertaan eri ihmisille. Se vain syventää kokemustani yksinäisyydestä, vaikka tarkoitus olisikin päästä lähelle. Kärsivällisyys on ainakin tällä hetkellä loppu. En jaksa selittää, en jaksa ymmärtää, en jaksa yrittää olla rakentava. Minä hajoan enkä voi estää sitä mitenkään.
Tutkimukset kauhistuttavat minua. Ensikäynnin perusteella en ole lainkaan varma, että polilla ymmärretään transgenderiyttä. Pelkään, että tutkimukset vain venyvät ja venyvät tai sitten keskeytyvät tai sitten en saa diagnoosia lainkaan. Etten koskaan pääse pois tästä helvetistä, jossa elän. Missä jokaisella peiliin vilkaisukerralla on pysähdyttävä, tarkasteltava hitaasti ja yritettävä hyväksyä vaikka haluaisi usein vain huutaa. Jossa oma keho on niin vastenmielinen ja kammottava että siitä haluaisi vain päästä ulos.
Asiat ovat alkaneet kehittyä nopealle tahdilla. Ajatukset pyörivät näissä asioissa koko ajan vain enemmän ja enemmän, vaikka vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että voin ihan hyvin elää näinkin vielä hetken. En voi, herrajumala, en voi elää näin enää hetkeäkään. Tuntuu kuin tukehtuisin kuoliaaksi. Tuntuu ettei tästä voi selvitä hengissä. En olisi ikinä etukäteen voinut kuvitella, kuinka rankkaa tästä kaikesta tulee ja kuinka rikki tulen menemään. Tuntuu kuin olisin leikannut vahingossa valtimoon mennessäni avaamaan ja tutkimaan tulehtunutta haavaa ja ettei alkanutta verenvuotoa voi pysäyttää.
Tunnen olevani niin yksin enkä osaa ja pysty pyytämään ihmisiltä tukea. Olen liian sensitiivinen ja on vaikea olla loukkaantumatta ihmisten kysymyksistä. Tuntuu, etteivät ihmiset kestä kohdata epätoivoni muuttumista todeksi heidän silmiensä edessä. Ei, en nyt jaksa olla kärsivällinen, en nyt pysty ymmärtämään. Yritän vain selvitä hengissä tästä päivästä, jos mitenkään voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti