Sukupuolihämmennyksestä

                 

 En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, sillä kokemukseni on muuttunut niin tiheään tahtiin, etten ole itsekään pysynyt perässä. Identifikoitumiseni muuttuu lähes päivittäin enkä ole pystynyt kertomaan siitä muille, saati sitten erittelemään sitä kirjallisesti. Käytän kirjoittamista ajatuksieni kirkastamiseen ja tarkentamiseen, mutta prosessi on ollut niin vaiheessa, että olisi tuntunut väkivaltaiselta alkaa muotoilla siitä selkeitä ajatuksia.

Suurin syy ajatusten vauhkoontumiseen on varmasti ollut päätökseni lähteä transtutkimuksiin. Päätös antoi minulle mentaalisen luvan pohtia kuka todella haluan olla. Minun ei tarvitsekaan yrittää selviytyä sinä kuka olen nyt vaan voin konkreettisesti tulla joksikuksi muuksi. Voin luopua valheellisesta ja väärästä minästäni ja olla ihminen, joka koen olevani ja ehkä aina olleeni. Teini-iän alusta saakka olen kokenut olevani vangittuna kehoni sisälle. Siihen peilaten ei liene ihme että olen kärsinyt itsetuhoisesta käyttäytymisestä sekä vaikeuksista sosiaalisissa suhteissa. Olen kokenut elämäni olevan teatteria, jossa olen jumiutunut rooliin, joka ei kuulu minulle. Siksi jokainen kohtaaminen on tuntunut epäaidolta ja minä kaikkein epäaidoimmalta. Ikään kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi muuri, jonka läpi he eivät näe minua. Olen ihmetellyt, kenet he oikein näkevät luulleessaan olevansa tekemisissä minun kanssani. Ja olen ollut tuskaisen ahdistunut kuullessani ihmisten kehuvan tai arvostavan teatteriesitystäni heidän yrittäessään kehua minua. Olen kokenut ettei kukaan ihminen ole rakastanut tai arvostanut minua, sillä he eivät ole nähneet minua sinä ihmisenä, joka olen. Tutkimuksiin ja prosessiin hakeutuminen antaa minulle mahdollisuuden tulla siksi ihmiseksi, jona haluan muiden minut näkevän. Muuri minun ja muiden välillä onkin mahdollista purkaa.

Muurin murtuminen on oikeastaan jo alkanut. Kertoessani päätöksestäni läheiselleni on tuntunut kuin viimein pääsisin pois vankilastani. Yksinäisyys, joka on piinannut minua aina, on alkanut väistyä, sillä kertomisen jälkeen olen kokenut tulevani vuosien jälkeen nähdyksi oikein. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen voinut uskoa ihmisten kiintymykseen ja arvostukseen, sillä nyt voin olla varma sen kohdistumisesta todelliseen minääni. 13-vuotiaasta asti olen toivonut olevani vapaa, mutta en ymmärtänyt mistä haluaisin vapautua. Vankeuden kokemuksen lisäksi minusta on tuntunut, että minussa on jotain perustavanlaatuista vialla ja se on valtava salaisuus, jota en voi paljastaa ihmisille. Uskomattoman voimakas helpotus on täyttänyt minut kun olen ymmärtänyt ettei minussa olekaan mitään vikaa. Vika onkin siinä miten muut näkevät minut.

Siihen miksi en ole tiedostanut kokemukseni johtuvan sukupuolesta, vaikuttaa moni tekijä. Lapsena ja teininä olin varsin pyöreä. Jo lapsena minulla oli negatiivinen kehonkuva juuri ylipainon takia ja teini-iässä ajattelin kehodysforian johtuvan painostani. Tiedostavana, feministisenä teininä uskoin olevani länsimaisen, epärealistisen naisihanteen vanki ja että olisin tyytyväinen itseeni ja kehooni, jos joko pystyisin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on tai vaihtoehtoisesti laihtuisin ja muuttuisin kauneusihanteen mukaiseksi. Koitin ratkoa ongelmaa henkisestä jaksamisestani riippuen joko käyttäytymällä syömishäiriöisesti tai hyökkäämällä raivokkaasti kauneusihanteita vastaan. Irtisanouduin täysin kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta ja  tein itsestäni eteerisen, sukupuolettoman ja seksuaalittoman hahmon. Kielsin ja väheksyin kehollisuuden ja seksuaalisuuden merkitystä ihmisille ja pidin niiden ilmaisua mielen alistamisena huonomman kehollisuuden valtaan. Lukioikäisenä onnistuin elämään muutaman vuoden androgyyninä hahmona, joka rikkoi sukupuoli- ja heteronormatiivisuutta. Luvan siihen sain olemalla "teini, jolla on kokeiluvaihe". Halusin kuitenkin tulla otetuksi vakavasti, joten turhauduin kyseiseen positioon varsin nopeasti. En keksinyt muuta keinoa "kasvaa aikuiseksi" kuin astua naisen rooliin. Onnistuin sen jälkeen ainakin jollain tasolla vastaamaan kauneusihanteeseen, sillä sain paljon kehuja ja huomiota osakseni. Minua selkeästi pidettiin viehättävänä naisena. Helpotuksen sijaan tämän vain lisäsi ahdistustani. Koin entistä enemmän olevani vanki ja että ihmiset eivät ymmärtäneet minua. Vaatteet, meikit ja hiustenlaitto tuntuivat rooliasulta, jotka peittivät minuuteni. Oli ahdistavaa jos joku kiinostui minusta naisena, sillä koin ettei kiinnostus silloin kohdistunut minuun. Vaikka naiseus tuntuikin väärältä, en tiennyt mitä muutakaan olisin. Kuitenkin siitä lähtien olen viimein tunnistanut ahdistukseni liittyvän jotenkin sukupuoleen.

Toinen syy, miksi en ole tunnistanut ahdistukseni syytä, on etten vieläkään tiedä miten sukupuolta "koetaan". Missä sukupuoli asuu? Onko se jossain syvällä sisällä syntyessämme vai rakentuuko se sosiaalisesti? Aiheesta väittelevät akateemikot laidasta laitaan eikä minkäälaista yhteisymmärrystä synny, joten ei ihme etten ole pystynyt vastaamaan kysymykseeni. En osaa sanoa kokevani sukupuolta. Omakuvaani ei kuulu sukupuoli, sillä en koe sen liittyvän persoonaani. Paljon tärkeämpää on millainen olen luonteeltani ja temperamentiltani sekä missä olen hyvä ja mistä nautin. Ainoa selkeä kokemus itsestäni, jonka voin linkittää sukupuoleen, on kokemus kehoni vääränlaisuudesta. Tämän kokemuksen toimii perusteenani tutkimuksiin hakeutumiselle, sillä diagnoosin jälkeen kehoni voidaan korjata sellaiseksi kuin sen koen. En tosin ole vielä täysin varma millainen haluaisin sen olevan. Kehonkuvaani ei kuitenkaan kuulu näin selkeät "naisen" tunnusmerkit. Toinen kokemus, jonka voi tulkita liittyvän sukupuoleen, on kokemus tulemisesta nähdyksi ja kohdelluksi väärin. Haluan kuitenkin kritisoida kokemuksen merkitystä sukupuolelle, sillä en ymmärrä miksi ihmisiä ensinnäkään tulisi kohdella naisina tai miehinä eikä yksilöinä. Miksi sukupuolen oletetaan merkitsevän jotain, mikä tulisi huomioida toinen kohdatessa? Miksi sukupuoli vaikuttaisi yksilöön niin merkittävästi? Ihmiset tulisi aina pyrkiä kohtaamaan omina, erityislaatuisina persooninaan eikä luokiteltuina typeriin lokeroihin. Kritiikistäni huolimatta sosiaalisella todellisuudella kuitenkin on väliä, sillä en voi yksin muuttaa sitä tai kieltää sen merkitystä. Ensin ajattelin että minulle on vain tärkeää tulla nähdyksi ei-naisena. Asioita on kuitenkin hankalaa määritellä vain negaation kautta, joten aloin miettiä, miten minut voisi nähdä oikein. Suurena yllätyksenä itselleni huomasin, että haluan tulla nähdyksi ja kohdelluksi suurin piirtein siten kuin miehet.

Tästä heräsi kysymys: Olenko loppujen lopuksi jollain tapaa poika tai mies vai tulevatko miehet vain yhteiskunnassa kohdatuksi neutraalisti, toisin kuin naiset ja muun sukupuoliset? En tiedä vielä kummasta on kyse. Maskuliinisessa identiteetissä koen vaikeimmaksi miehisyyden vierauden. Sukupuolen ollessa sosiaalinen rakennelma siihen sosiaalistaminen on iso osa sen kokemiseen kasvamista. Minua ei ole pyritty kasvattamaan maskuliinisuuteen, joten se on minulle tuntematonta aluetta. Mietin koenko miehen sosiaalisen roolin vapauttavaksi nimenomaan siksi etten tarkalleen tiedä mitä siihen kuuluu. Se on jotain uutta ja jännittävää ahdistavaksi ja tukahduttavaksi kokemani naiseuden tilalle. Pitäisinkö siitä jos minut olisi kasvatettu siihen vai olenko vain ihastunut johonkin uuteen? Tiedän että minulla on taipumusta innostua kaikesta uudesta ja erilaisesta, joten miksei vaikka sukupuoliroolistakin. Toisaalta käsitykseni maskuliinisuudesta on varsin stereotyyppinen, sillä minulla ei ole sisäpiirin tietoa sen kokemisesta ja määrittelystä. En samaistu stereotypiaani ollenkaan, joten siksikin on ollut vaikeaa tunnistaa mahtaako jossain sisälläni lymytä poika. Minulla ei ole ollut ennen yliopistoaikaa  monia miehiä kavereina. Mieheys onkin viime vuosiin saakka näyttäytynyt vieraana ja mystisenä. En siksi ole ajatellut sen liittyvän minuun mitenkään. Tosin siitä saakka kun minulla on ollut poikia kavereina, olen viihtynyt heidän kanssaan hyvin. Ennen kaikkea olen halunnut tulla nähdyksi vertaisena sekä osana miesporukkaa, en tyttönä ja siten erilaisena.

Epäilen voinko ikinä täyttää mysteerisiä "mieheyden" mittoja ja siten tulla vertaiseksi mieskulttuurissa. Ensinnäkään en tarkalleen tiedä mitkä ovat "mieheyden" kriittiset tekijät. Toiseksi koen olevani vahvasti myös "feminiininen", sillä minulla on paljon feminiinisiksi luokiteltuja piirteitä. Minut on kasvatettu tyttönä, mikä on tietysti vaikuttanut persoonaani valtavasti. Minulle on annettu mahdollisuus kehittää itsessäni sellaisia puolia, joiden kehittämiseen poikia ei perinteisesti rohkaista. Tiedän liian hyvin, etteivät ihmiset mahdu kahden, toisilleen vastakkaisen sukupuolen malliin. Ottaisiko kukaan minua tosissaan jätkänä? En usko siihen. Koen olevani sekoitus feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta (niin kuin kaikki ihmiset, mutta tiedostan sen ehkä sukupuolikriisieni takia selkeämmin) ja siksi mihinkään muottiin astuminen tuntuisi hullunkuriselta ja melko typerältä. Haluaisinkin tulla nähdyksi ennen kaikkea itsenäni.

Tällä hetkellä pidän itseäni naisen roolissa vankina olevana sukupuolineutraalina poikana. Tarkoittaako tai kertooko se kenellekään mitään? Tuskin. Määritelmien kehittämisestä taisi kadota järki jo muutama kuukausi sitten.