Rohkeudesta

Tämän kesän aikana kuulumiseni ovat vaihdelleet niin nopeasti, että kaikki läheisetkään eivät ole pysyneet perässä. Olen aloittanut suhteen kahden ihanan ihmisen kanssa, hankkinut töitä ja nyt muuttanut kumppaneideni kanssa yhteen. Paljon uusia asioita, paljon muutoksia, paljon opittavaa ja sulateltavaa. Ja varmasti moni on pohtinut tiedänkö mitä teen.

Ei, en tiedä. Mutta haluan kokeilla, haluan opetella, haluan elää. En jaksa enää murehtia ja miettiä, mitä mistäkin seuraa. En tiedä rakastanko kumppaneitani vielä vuoden päästä ja haluanko silloin vielä elää heidän kanssaan, mutta tärkeintä on, että rakastan ja haluan nyt. Turha elää tulevaisuutta varten, sillä ei saata koskaan tullakaan. Miten edes voisin aavistaa kuka silloin olen ja mitä haluan, kun olen jo moneen otteeseen muuttunut ja korjannut haaveitani? Haluan uskaltaa olla ihminen, joka ottaa riskejä ja yrittää tosissaan, jos pitää jotain arvokkaana. Olen käyttänyt niin ison osan elämästäni pelkäämiseen ja murehtimiseen, etten halua pelätä enää. Jos jotkin asiat tekevät minut onnelliseksi ja toiset onnettomaksi, on selvää, että on kuljettava onnellisuutta kohti. Siitä huolimatta että se on usein vaikeaa ja niin kovin pelottavaa.

Olen aina pelännyt heittäytymistä, kontrollin menettämistä, toisten varaan jättäytymistä. Tämä on minun luottamuslauseeni. Haluan opetella luottamaan ihmisiin, haluan uskaltaa rakastaa. Se ei onnistu kuin ottamalla riskejä. Hylkäämisen ja epäonnistumisen pelot eivät saa määritellä elämääni. Mitä sitten vaikka niin kävisikin? Olen jo selvinnyt monesta. Selviän mistä tahansa.

Olen kirjoittanut paljon vaikeuksistani, ahdistuksestani ja peloistani. Olenko unohtanut sanoa, kuinka pitkän matkan eteenpäin olen kulkenut? Kuinka onnelliseksi olen tullut? Kuinka paljon parempaa elämäni on nykyisin?

Olen nyt onnellisempi kuin olen koskaan elämässäni ollut. En enää pelkää kaikkea, en ahdistu kaikesta ja osaan paremmin olla ihmisten kanssa. Opin hiljalleen rakastamaan ja arvostamaan itseäni sekä pitämään itsestäni huolta. Uskallan näyttää tunteitani, osoittaa ja ottaa vastaan rakkautta, tukea ja tulla tuetuksi. Minulla on enemmän kuin koskaan läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voin olla rennosti ja mutkattomasti ja joihin uskallan luottaa. En tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, mutta se, mitä sillä teen tällä hetkellä (eli käyn töissä), ei tunnu ahdistavalta ja liian kuormittavalta vaan on oikeastaan kivaa. Jaan elämääni kahden rakastamani ihmisen kanssa ja vaikka se vaatii paljon uuden opettelua, se on silti parasta mitä minulle on pitkään aikaan tapahtunut. Tuntuu, että viimein selviän.

Harjoittelen rohkeutta. Opettelen sanomaan pelolle ei. Yritän, kokeilen, teen ja rakastan, vaikka pelkäisin kuollakseni. Hyppään ja toivon, että minulle kasvaa siivet. Jos ei kasva, ottakaa minut kiinni.

Nimityksistä ja sukupuolittamisesta

Viime viikolla sain pitkän odotuksen jälkeen tiedon, että nimilautakunta on puoltanut etunimenmuutostani. Saan vihdoin virallisen nimeni vaihdettua. Olen helpottunut ja iloinen, mutta toisaalta tuntuu omituiselta alkaa viimein käyttää myös virallisissa yhteyksissä uutta nimeäni. Nimi ei ole enää niin intiimi ja henkilökohtainen, se kuvaa minua nykyisin kaikille. Yksi välitila on jäänyt taakseni. Tajusin myös virallisen tappelun myötä, että nimeni on nyt sellainen, jonka Suomen valtio määrittelee miehen nimeksi. Sen perusteella on tavallaan oikeutettua, jos joku tästä lähin pitää minua nimeni perusteella miehenä. Nimen vaihtaminen on iso askel korjauksissa ja tuntuu, että sen myötä minun tulisi hiljalleen alkaa positioida itseäni uudella tavalla sukupuolipelissä. Olen pohtinut asemaani paljon, mutta konkreettiset muutokset ovat tuntuneet vaikeilta, pelottavilta ja jopa turhilta. En tiedä kuinka paljon haluan muuttaa tapojani ja tottumuksiani.

Syy siihen, miksi muutoksia asemaani todennäköisesti tulee, on itselleni keksimä uusi työnimi. Katsotaan miten määrittelen itseäni korjausten jälkeen vai pääsenkö viimein livahtamaan määritelmiltä, mutta niihin asti minun on jotenkin yritettävä selittää ihmisille itseäni, jotta he voisivat kohdata minut oikein. Tässä eräänä yönä pitkiä keskusteluja haudutettuani tajusin, että parhaiten minut voisi tällä hetkellä selittää sanomalla minun olevan feminiininen poika. Termi "transmaskuliininen" on alusta saakka aiheuttanut minulle hankaluuksia, sillä en ole missään vaiheessa kokenut olevani kovin maskuliininen. Kuitenkin tämä tiettyyn fyysiseen suuntaan sukupuolen korjaamisen ja maskuliinisuuden liitto on tuntunut olevan vahvasti olemassa ihmisten mielessä. Se on usein jopa loukannut minua, sillä vaikka minussa on paljon maskuliinisina pidettyjä piirteitä, samaistun enemmän femininiinisyyteen enkä halua luopua siitä. Miksi se, että haluaisin korjata kehoani tietynlaiseksi, tekisi minusta maskuliinisen? Tietysti fyysisiä, testosteronin aiheuttamia piirteitä pidetään maskuliinisina, mutta minulle maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat aina olleet kategorioita, joiden alle luokitellaan enemmänkin tyyliä, makua, kiinnostuksen kohteita ja luonteenpiirteitä, siis fyysisyyttä abstraktimpeja asioita.

Minua on ahdistanut monissa transmaskuliinisille (jos se ajatellaan fyysisen korjauksen suuntina) suunnatuissa ympäristöissä se, miten tietty kehonkuva liitetään usein voimakkaasti tiettyihin luonteenpiirteisiin ja käytökseen. Ei, en missään nimessä halua "äijäillä" kenenkään kanssa ja minua loukkaa enemmän kutsumiseni jätkäksi kuin se että minua kutsutaan (miehille tarkoitetussa haukkamamielessä) neidiksi. Olen oikein mielelläni poika yhtenä tyttönä tyttöjen joukossa. Kuulostaa aika sekavalta, mutta eronteko on minulle tärkeä. Kun määrittelen itseni feminiiniseksi pojaksi, oletan että ihmisten on helpompi ymmärtää miksi koen tarvitsevani korjauksia. Kehoni on edelleen väärin ja "femininiisyys" on vain osa luonteenpiirteitäni eikä jotain joka tekee minusta olemuksellisesti tytön. Samaistun oikeastaan enemmän feminiinisiin miehiin ja poikiin sekä transfeminiinisiin kuin transmaskuliinisiin. Minulla ei ole tarvetta tuoda maskuliinisuutta itsessäni esiin tai korostaa sitä. Maskuliinisuus on määritelmä, jonka en koe koskettavan itseäni. Haluan korjaukset nimenomaan voidakseni olla oma itseni eikä se sisällä jonkin tiettyjen piirteiden teeskentelyä ja "läpimenon" yrittämistä omien esteettisten ihanteideni kustannuksella. Kuten totesin ystävilleni, hakeuduin tutkimuksiin lähinnö voidakseni myöhemmin taas käyttää meikkejä ja naisten vaatteita ilman dysforiaa ja ilman että ihmiset erehtyvät kokemuksestani. Oikeastaan koko työnimeni oivallus tuli siitä, kun minut pistettiin miettimään haluanko mielummin vaikuttaa feminiiseltä pojalta vai maskuliiniselta tytöltä. Tajusin että maskuliiniseksi luuleminen menisi täysin metsään, joten feminiininen poika minä siis olen siihen asti kunnes taas toisin todistetaan.

Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, miten "oikeuttaisin" korjaukset muille. Oivallus auttoi myös minua ymmärtämään kokemustani itsestäni. Minulla on ollut vaikeuksia suhtautua omiin feminiinisinä pidettyihin piirteisiini jo pitkään, sillä olen pelännyt niiden "todistavan" minun olevan jollain olemuksellisella tasolla tyttö. "Feminiininen poika" -kategoriassa minun on helpompi olla luontevasti oma itseni ja hyväksyä olemiseni.. Koen, ettei minun enää tarvitse todistaa sukupuolestani mitään, että voin olla sitä mitä olen ja muiden on vain hyväksyttävä se. Minun ei tarvitse pyrkiä muuttamaan olemisessani, tekemisissäni ja arvostuksissani mitään, vaan ainostaan kehoa. Minun ei tarvitse kaivaa itsestäni maskuliinisena pidettyjä piirteitä tai rakentaa uskottavaa sukupuoliristiriitatarinaa lapsuudesta lähtien. Voin hyvin viihtyä tyttöjen kanssa, "tyttöjen" asioita tehden ja "tytön" roolissa eikä tämä vesitä tai vie sukupuoliristiriidaltani oikeutusta.

Olen korjauksien suhteen ollut eniten huolissani siitä, miten minua ei jatkossa automaattisesti lasketa tyttöjoukon jatkeeksi. Minulla ei ole läheisiä miespuolisia ystäviä enkä oikein ole koskaan osannut toimia maskuliinisena pidetyn toimintatavan hallitsemissa tilanteissa ja tiloissa. Minulla ei ole halua muuttaa elämässäni muuta kuin fyysistä olemustani, mutta korjaukset tulevat varmasti vaikuttamaan myös sosiaalisiin suhteisiini. Pidän sitä lähinnä ikävänä. Koska luonteenpiirteeni eivät muutu, tulen edelleen kohtaamaan miesten alentavaa suhtautumista itseeni feminiinisyyden takia, mutta menetän naisten välisen solidaarisuuden ja automaattisen asemani heidän sosiaalisissa ympyröissään. Lisäksi pelkään, ettei minua enää pidetä viehättävänä, sillä harva tuntuu pitävän poikien feminiinisyyttä viehättävänä (jos minut siis tullaan suunnittelemallani tavalla lukemaan). Kuitenkin minulla on edelleen samanlaiset kauneusihanteet kuin ennenkin: kauneus, eleganttius ja aistillisuus. Suostun edelleen mielelläni seksuaalisesti ja esteettisesti objektiksi.

Viime viikkoina olen murehtinut paljon nykyisen asemani muuttumista. Sukupuolitetuissa tiloissa ja tilanteissa olen mielelläni naisten puolella. Ensinnäkin jos sukupuolittaminen tapahtuu tuttujen keskuudessa, olen varmasti läheisempi naisten kanssa. Toiseksi olen tottunut toimimaan naisten tavoilla ja normien vaihtuminen on minusta vaikeaa ja inhottavaa. Minua häiritsee, että nykyiset ystävyyssuhteeni aletaan tulkita uusilla tavoilla kehoni muuttuessa ja että käytökseltäni tullaan odottamaan jotain muuta kuin mitä se on aina ollut. Sosiaalisissa tilanteissa minuun kohdistuvat uudet odotukset, joihin en vähääkään halua vastata. Erityisesti intiimiyttä ja/tai alastomuutta sisältävissä tilanteissa en tiedä mitä minun tulisi tehdä. Menen niissä  mielummin naisten kuin miesten joukkoon. Tällä saattaa olla jotain tekemistä nykyisen kehoni vastaavuudesta seuran kanssa, mutta myös preferoin intiimiyden jakamista naisten kanssa. Tapahtuuko jossain kohtaa suuri muutos, jonka jälkeen minua ei enää päästetä tällaisissa tilanteissa naisten seuraan, koska se koettaisiin kiusalliseksi? Jo nyt olen alkanut huomata, miten osa ihmisistä olettaa minun olevan läheisempi jonkun "maskuliinisen" henkilön kanssa "feminiinisen" henkilön sijaan, koska sukupuoli. Minusta ei myöskään koskaan tule ihanaa sukulais- tai kummitätiä, jonka kanssa tehdään hemmotteluasioita ja joille uskoudutaan, koska intiimiys sukupuolirajan yli ja maskuliinisten välilläkin on jotenkin epäilyttävää. Miksi maailma toimii niin typerästi ja rajoittavasti? Miksi täytyy sukupuolittaa? Miksi niin monessa tilanteessa on pakko valita keihin kuuluu? Miksi ihmisiä ei arvioida heidän henkilökohtaisten piirteidensä perusteella?

Miksi muutokset kehossa johtavat niin suuriin muutoksiin sosiaalisesti? En minä sitä halua. Haluan vain kehon, jossa voin elää ilman ahdistusta.
                                  
                                 

Ruumiillisuudesta

Olen tiennyt jo monta kuukautta mistä kirjoitan seuraavaksi, mutta olen lykännyt ja lykännyt tähän ryhtymistä. En ole halunnut ajatella ruumistani. Nyt on viimein pakko, sillä kaiken muun kanssa olen saanut aikaan jonkinlaisen aselevon.

Oikeastaan on valheellista sanoa, että kyseessä olisi minun ruumiini. En koe sitä omakseni. En koe kuuluvani siihen, sijaitsevani siinä tai olevani osa sitä. Ruumiini on päänkannattimeni, olemassa oloni pakollinen välikappale. Kun pohdin itseäni, koen sijaitsevani suurin piirtein otsani ja rintakehäni välisen alueen etupuolella, oikeastaan hiukan rintakehääni edempänä. Sijoitan siis itseni ruumiin ulkopuolelle.

Miksi olen juuri tällä alueella? Kasvojeni kautta tunnen mielialani, ilmeeni ja tunteeni. Puhun kasvoillani, en vain äänelläni. Kurkku ja kaula ovat mukana, koska ahdistuneisuus ja jännittyneisyys tuntuvat kireytenä kurkunpäässä, nostavat ääntäni ja haittavat hengitystäni. Olen tietoinen kaulan alueesta lähes koko ajan. Ahdistus tuntuu myös painona rintakehässäni, jännittyneisyytenä ja tukehtumisen tunteena. Ja ollessani rentoutunut tunnen kuinka ilma kerrankin virtaa vapaasti nenästä keuhkoihin. Tällä alueella siis sijaitsen. Olen itselleni ennemmin henki, jolla on ajatuksia ja tunteita ja joka tulee olevaiseksi puheen kautta. Jostain syystä tämä henki raahaa mukanaan omituista painavaa myttyä, johon se on sattumanvaraisesti sidottu.

Kuulostaako dissosiatiiviselta? Niin se onkin. Jos istun tuolilla ja nostan käteni ja jalkani eteeni, en tunnista niitä. Ne ovat niin kaukana, niin omituisen näköisiä. Eivät ne voi olla osa minua! Mutta jos vedän ne lähelleni, menen sykkyrälle ja otan ne olemukseni piiriin lähelle rintakehääni, ne ovat hiukan enemmän todelliset, hiukan enemmän omani. Peilikuvani ei ole minä. Voin katsella sitä tuntikaupalla. Minua järkyttää, että peilissä näkyy tyyppi, josta en yhtään tunnista itseäni ja jona muut minua pitävät. Sama juttu valokuvien kanssa. Tunnistan niistä, vanhinkin vanhoista kuvista, jonkun nätin tytön, mutta en yhtään ymmärrä mitä hänellä on tekemistä kanssani. Siksi tuijotan tyttöä, sekä peilissä että kuvissa. Kääntelen ja vääntelen häntä, skannaan jokaisen pisteen, jos vain jostakin näkisin pilkahduksen itseäni. En näe. Peilissä ja kuvissa on aina joku vieras. Tunnen häntä kohtaan valtavaa vastenmielisyyttä, sillä koen että hän on ottanut kehoni valtaansa. Hän on väärän näköinen ja antaa minusta valheellisen kuvan muille. Hän tekee minusta vastenmielisen ja iljettävän teeskentelijän. Haluaisin että hän kuolisi.

Kasvojani siedän toisinaan ja usein jopa tunnistan niistä itseni. Ilmeeni ovat minun. Mutta miksi helvetissä minulla muka olisi vartalo, jolla on kapea vyötärö ja leveä lantio? Ja ennen kaikkea, miksi minulla on rinnat? Koska rintani sijaitsevat alueella, jolla koen olevani, ne aiheuttavat minussa voimakkainta dysforiaa. Olen aina vihannut niitä, siitä saakka kun ne alkoivat kehittyä. Olen aina pitänyt niitä inhottavina ja toivonut, että ne lähtisivät pois. En ole koskaan pitänyt siitä, että niihin kosketaan enkä siitä, että joku ihailee niitä. Olen niin tottunut binderiin, etten voi ymmärtää miten joskus olen pärjännyt ilman sitä. Nykyisin jokainen hetki ilman sitä tuntuu kammottavalta ja muistuttaa siitä kuinka pielessä kehoni on.

On kuitenkin hetkiä, jolloin saan kehoni haltuuni. Esimerkiksi silloin kun liikun ja onnistun, vaikka sulkapalloa pelatessa. Tai kun opettelen uutta fyysistä taitoa, unohdan kehoni ulkonäön ja keskityn vain siihen miten saan sen toimimaan niin kuin haluaisin. Myös kävely tekee hyvää. Silloin niin kaukaiset jalkani kantavat painoni, tulevat siten tosiksi ja vievät minua eteenpäin. Silloin olen koko kehossani.

Tulen olevaksi kuitenkin parhaiten kosketuksen kautta. Rakastan halauksia, sillä silloin on hyvä olla olemassa. On hyvä olla olemassa, jotta muut voivat olla kanssani ja jotta voin koskea heitä ja he minua. Rakastan myös silityksiä, muiden viereen käpertymistä ja kasassa lojumista. On hyvä olla olemassa muiden lähellä.

Kosketus voi kuitenkin olla myös pahasta. Se voi muistuttaa hirveiden kehon osien olemassa olosta. Olen viime päivinä miettinyt ensimmäistä kertaa elämässäni omia fyysisiä rajojani ja sitä millainen kosketus tuntuu minusta hyvältä ja millainen satuttaa. En ole koskaan ennen miettinyt tätä, sillä olen suhtautunut kehooni varsin välinpitämättömästi. Ihan sama, ei kuulu mulle. Tajusin, että nautin vain hyvin harvoista tavoista koskettaa ja hyvin spesifistä läheisyydestä. Joudun kehittämään ihan uuden tavan tulla kosketetuksi ja koskea muita, jotta kehodysforia ei aktivoituisi, vaan voisin pitää kehostani. Se tulee vaatimaan muilta ihmisiltä paljon.

Eniten pelkään sitä, että kukaan ei enää halua koskettaa minua. Että hoitojen joskus tullessa ja saadessani kehoni haltuuni muut pitävät sitä ällöttävänä ja rumana enkä tule enää viehättämään ketään. Etten saa enää nauttia fyysisestä läheisyydestä. Mitä mieltä elämässä silloin olisi?

Jos haluat ilahduttaa minua, halaa minua lujaa. Rutista niin, että varmasti tunnen sinun olevan siinä, ihan lähellä ja välittävän, ja tunnen, että minunkin kehoni on siinä, omanani pienen hetken verran.                                                                            

Murtumisesta

En muista, koska olisin ollut näin masentunut. Tuntuu, etteivät asiat koskaan voi mennä eteenpäin, ettei elämä koskaan tulekaan helpommaksi ja paremmaksi ja etten koskaan voi oikeasti olla onnellinen. En tiedä olenko tarpeeksi vahva käymään tätä kaikkea läpi ja elämään tätä elämää.

Vanha yläasteaikainen ystäväni ei halua enää olla missään tekemisissä kanssani. Nähtävästi sukupuoleni takia. Se on kai sellainen piirre minussa, jota hän ei voi hyväksyä. Ihminen, jonka kanssa olen kasvanut yhdessä, tuntenut puolet elämästäni ja jonka kanssa olen jakanut niin monet ilot ja surut, on sitä mieltä, että olen pohjimmiltani niin kamala, hirveä, paha ja sairas, ettei hän halua olla missään tekemisissä kanssani. Pohjimmiltani jotain niin vastenmielistä ja kammottavaa, että mikään yhdessä kokemamme ei voi ylittää sitä. Luulin, että hän tuntisi minut. Tietäisi kuinka paljon rakastan läheisiäni ja kuinka olen valmis tekemään lähes mitä vain heidän vuokseen. Tietäisi että olen luotettava ja oikeudenmukainen, haluni olla heikoimpien puolella. Että olen empaattinen ja hellä, valmis kuuntelemaan ja tukemaan läheisiäni tarvittaessa, kunhan vain voimani riittävät. Että puolustan rakkaitani kuin tiikeriemoja pentujaan. Jos edes yhdeksän vuotta kanssani ei ole vakuuttanut häntä arvostani, mikä sen voisi tehdä?

Voiko yksi ainoa asia, jokin niin typerä kuin sukupuoli, pyyhkiä oikeasti kaiken sen, mitä olen ja teen, pois, muuttaa täysin merkityksettömäksi? Voiko yksi asia tehdä minusta pahan ja vastenmielisen? Nähtävästi voi. En jaksa tätä, en kestä tätä. Mitä arvoa minulla on? Ei mitään, en ole mitään rakkaideni elämässä.

Muutkin ihmissuhteeni ovat muuttuneet. Tuntuu, että olen etääntynyt monista ihmisistä, että jotain on tullut väliimme, jotain mitä ei voi ohittaa. Ihmiset, joiden kanssa olen kasvanut, ihmiset, jotka ovat ensimmäistä kertaa elämässäni saaneet minut luottamaan ja rakastamaan itseään, ovat valovuosien päässä. Me, jotka olimme kuin perhe, olemme menneet niin eri suuntiin, ettemme enää ymmärrä toisiamme. Emme voi enää puhua, koska puhumme toistemme ohi. Emme osaa koskettaa toisiamme. Ihmiset, jotka olivat minulle kaikki kaikessa, eivät enää ymmärrä minua. Miten niin pääsi käymään? Miksi? Miten se voi olla mahdollista? Meidän piti olla aina ystäviä, aina. Sielunsisaruksia. Ja nyt en voi enää puhua, koska se aiheuttaa vaan ristiriitoja ja hämmennystä. Miten olen voinut muuttua niin paljon?

En jaksa kulkea tätä tietä yksin. En kestä kaikkia kyseenalaistuksia ja loukkauksia, selittelyä ja ihmettelyä. Muiden tulisi yrittää ymmärtää ja tukea, ei vähätellä. Mutta ei kukaan voi ymmärtää ilman että joutuvat kysymään ja minä selittämään. Selittäminen vain turhauttaa minua suunnattomasti, varsinkin kun joudun selittämään samat asiat moneen kertaan eri ihmisille. Se vain syventää kokemustani yksinäisyydestä, vaikka tarkoitus olisikin päästä lähelle. Kärsivällisyys on ainakin tällä hetkellä loppu. En jaksa selittää, en jaksa ymmärtää, en jaksa yrittää olla rakentava. Minä hajoan enkä voi estää sitä mitenkään.

Tutkimukset kauhistuttavat minua. Ensikäynnin perusteella en ole lainkaan varma, että polilla ymmärretään transgenderiyttä. Pelkään, että tutkimukset vain venyvät ja venyvät tai sitten keskeytyvät tai sitten en saa diagnoosia lainkaan. Etten koskaan pääse pois tästä helvetistä, jossa elän. Missä jokaisella peiliin vilkaisukerralla on pysähdyttävä, tarkasteltava hitaasti ja yritettävä hyväksyä vaikka haluaisi usein vain huutaa. Jossa oma keho on niin vastenmielinen ja kammottava että siitä haluaisi vain päästä ulos.

Asiat ovat alkaneet kehittyä nopealle tahdilla. Ajatukset pyörivät näissä asioissa koko ajan vain enemmän ja enemmän, vaikka vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että voin ihan hyvin elää näinkin vielä hetken. En voi, herrajumala, en voi elää näin enää hetkeäkään. Tuntuu kuin tukehtuisin kuoliaaksi. Tuntuu ettei tästä voi selvitä hengissä. En olisi ikinä etukäteen voinut kuvitella, kuinka rankkaa tästä kaikesta tulee ja kuinka rikki tulen menemään. Tuntuu kuin olisin leikannut vahingossa valtimoon mennessäni avaamaan ja tutkimaan tulehtunutta haavaa ja ettei alkanutta verenvuotoa voi pysäyttää.

Tunnen olevani niin yksin enkä osaa ja pysty pyytämään ihmisiltä tukea. Olen liian sensitiivinen ja on vaikea olla loukkaantumatta ihmisten kysymyksistä. Tuntuu, etteivät ihmiset kestä kohdata  epätoivoni muuttumista todeksi heidän silmiensä edessä. Ei, en nyt jaksa olla kärsivällinen, en nyt pysty ymmärtämään. Yritän vain selvitä hengissä tästä päivästä, jos mitenkään voin.

                                 

Seksuaalisuudesta

 Ensimmäinen asia, jonka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen jäsenet haluavat asioistaan tietämättömille opettaa, on seksuaalisuuden ja sukupuolen erillisyys. Ne ovat kaksi erillistä asiaa eikä niitä saa sekoittaa keskenään. Heteronormatiivisuus täytyy rikkoa. On ihan yhtä hyvä ja aito nainen, vaikka tykkäisikin toisista naisista. Se ei tee kenestäkään "miehekästä". Ja transnainen on ihan tavallinen nainen eikä sukupuoli kerro hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan mitään. Seksuaalisuuden ja sukupuolen välillä on kuitenkin hyvin voimakas yhteys ja tällaisen kroonisesti sukupuolisokean on välillä aivan mahdotonta ymmärtää miten tämä yhteys toimii. Transyhteisöön osallistuminen ja siellä keskustelujen seuraaminen saa paitsi kysymymään mitä sukupuoli on myös  mitä seksuaalisuus on. Käsitys seksuaalisuudesta sukupuoleen sidottuna tulee varsin mielenkiintoiseksi, kun sukupuolet eivät olekaan itsestään selviä ja kehot eivät vastaa normeja.

Ennen kaikkea minua ihmetyttää, miten seksuaalinen suuntautuminen määritellään ja mihin se kohdistuu. Oma kokemukseni tälläkin alalla on sukupuolisokeus. Siitä hetkestä, jolloin 14-vuotiaana heteroseksuaalinen oletus mielessäni murtui, olen tiennyt sukupuolen olevan seksuaalisuuteni kannalta täysin merkityksetöntä. En osaa nähdä ihmisiä heidän sukupuolensa perusteella, vaan koen että seksuaalinen vetovoima ei riipu sen paremmin henkilön kehosta kuin identiteetistäkään. Minulle se on persoonien välistä vetovoimaa, jännitettä kahden moniulotteisen olemuksen välillä. Olen seksuaalisesti kiinnostunut tietynlaisista persoonallisuuden piirteistä sekä karismasta, jotka heijastuvat olemukseen, enkä oikeastaan ollenkaan tietynlaisista kehoista tai identiteeteistä.

Ja jos olisikin kiinnostunut vain tietystä sukupuolesta, vaikka miehistä, niin mikä määrittelee kiinnostuksen miehiin? Transyhteisössä tämä on tärkeä kysymys. Jos kokee olevansa mies, niin riittääkö se? Vai pitääkö näyttää mieheltä? Mitä lopulta on näyttää mieheltä? Jos vaikka genitaalit pysyvät ikuisesti epätyypillisinä, niin voiko se lopahduttaa seksuaalisen kiinnostuksen?

Seksuaalisuus on minulle vaikea aihe, sillä siihen liittyy usein väärin nähdyksi tuleminen. Minusta on valheellista ja väärin, jos joku kokee minut kiinnostavaksi ja viehättäväksi naisena ja on kiinnostunut minusta kehoni naisellisten piirteiden perusteella. Tuntuu kuin toinen ei olisi kiinnostunut minusta, vaan jostain täysin epäoleellisesta. Varsinkin miesten kanssa oleminen on ollut vaikeaa, sillä silloin kaikki heteroseksuaaliset stereotypiat iskevät päälle mielessäni ja tunnen olevani loukussa kammottavan tuntuisesa roolissa. En ole myöskään kestänyt kehooni kohdistuvia kohteliaisuuksia tai ihailun osoituksia, sillä ne ovat koskeneet piirteitä, joita inhoan ja joista haluaisin eroon. Kumppanini ovat keskittyneet kokemukseni kannalta vääriin asioihin ja kehuneet asioita, joiden en koe kuuluvan itseeni. Eiväthän he silloin ole edes olleet kiinnostuneita minusta!

Osalle kumppaneistani on ollut tärkeää, että olen nainen. Esimerkiksi toisen vahva lesboidentiteetti on saanut minut toisinaan jopa tolaltani, sillä koin ettei kiinnostus kohdistunut minuun persoonana vaan jonain omituisena lihakimpaleena. Miten niin joku ei olisi enää kiinnostunut tai viehättynyt minusta, vaikka kokemukseni tai jopa kehoni olisi erilainen? Mihin vetovoima muka häviäisi? Se tuntuu käsittämättömältä, loukkaavalta, järjettömältä. Toinen ongelma on minun tulkitsemiseni transmaskuliiniseksi, jos ja kun lähden tavoittelemaan muutoksia anatomiseen naiseuteen. En koe olevani millään tapaa maskuliininen, mutta niin vain minut voidaan nähdä. En voi vaikuttaa siihen mitenkään, vaikka se on minusta väärä tulkinta. Minut voidaan luokitella epäviehättävksi omasta mielestäni täysin epäpätevin perustein.

Koen kehollisia muutoksia kohtaan paitsi odotusta ja kaipausta, myös pelkoa. Pitääkö kukaan minua enää viehättävänä? Haluaako kukaan enää minua, jos sukupuoli on ihmisille niin tärkeä kategoria kuin se tuntuu olevan? Tavallaan tulee olemaan valtava helpotus, kun kukaan ei voi enää kiinnostua tai viehättyä minusta vääristä syistä ja voin olla varma, että kiinnostus kohdistuu minuun eikä toisen illuusioihin. Pelkään kuitenkin, että illuusioiden kadottua kukaan ei halua minua, sukupuoletonta, sekasikiötä. Että kukaan muu ei näekään seksuaalisuutta jännitteenä ja voimana kahden ihmisen välillä, vaan sukupuolten välisenä. Pelko on  tällä hetkellä niin suuri, että minun on lähes mahdoton kuvitella voivani alkaa tapailla ketään ennen kuin jotain konkreettisia muutoksia on tapahtunut. Miten muuten voin olla varma että toinen on viehättynyt minusta persoonana eikä naisellisen kehoni vuoksi?

Omituisinta on, että oma maailmani on hyvin selkeä ja looginen ja silti se tuntuu eroavan käsittämöttämän paljon muiden kokemuksista. Jopa osa niistä, jotka kokevat itsensä samoin kuin minä, ei koe muita samoin. Ihan kuin olisin jostain toisesta maailmasta kuin muut.

Seksuaalisuus on minulle energiaa, jännitettä, joka kiinnittää kahden ihmisen huomion toisiinsa ja vetää heitä yhteen. Sukupuolitetuista termeistä luopuminen on saanut minut huomaamaan tämän entistä selkeämmin. Ennen saatoin käyttää epämääräisiä termejä "androgyynisyyden" viehättävyydestä (joka siis tarkoitti minulle kulttuuristen normien yhdistämistä ja näennäistä ristiriitaa). Silti toisinaan viehätyin hyvin stereotyyppisistäkin sukupuolen esityksistä. Olen huomannut, että minulle tärkeintä on ihmisestä huokuva karisma, jokin itseluottamus, itsevarmuus tai seesteisyys. Voimakkuus ja rohkeus. Usein rajojen rikkominen ja ristiriitojen hyväksyminen vaativat ja edesauttavat näiden piirteiden kehittymistä, mutta niiden olemassaolo ei vaadi ristiriitoja. Olen intensiivinen ihminen ja ihmisten energiatasot ovat minulle tärkeitä. Kokeakseni vetoa jotakuta kohtaan tämän täytyy olla intensiteetiltään melko samanlainen. Hassua, mutta tällä tavalla määriteltynä minua voisi pitää homoseksuaalina. Homoseksuaalisuushan tarkoittaa viehättymistä samanlaisuudesta. Sama energia, sama erityinen sukupuoleton maailma.

Odotuksesta

                         


 Perjantaina se saapui: kauan haaveiltu ja kaivattu binderi, esine, jonka hankkimista olin pitkään tuskaillutja tarpeellisuutta epäillyt ja jota lopulta kaipasin kipeästi kuin puuttuvaa ruumiinosaa. Helpotuksen, ehjyyden ja eteenpäin pääsemisen tunne sai minut melkein itkemään hakiessani sen postista. Puoli tuntia myöhemmin itkin kotona huomatessani binderin väärän kokoiseksi. Vasta silloin tajusin, että tällä hetkellä eläämäni määrittää eniten Odotus.

Elän jatkuvassa odotuksessa ja sitten kun-ajatuksissa. Sitten kun binderi tulee, sitten kun saan nimeni vaihdettua, sitten kun tutkimukset alkavat ja lopulta kaiken huipentumana: sitten kun hoidot alkavat. Sitten kun tulen viimein siksi ihmiseksi, joka koen olevani. Sitten voin elää, sitten voin tehdä haluamiani asioita. Tällä hetkellä tunnen säilöneeni itseni odottamaan aikaa, jolloin olen sellainen kun haluan. Voin hyväksyä tämän hetkisen itseni vain rakentamalla hyväksynnän tulevaisuuden muutoksille ehdollisiksi. Olen ihan hyvä näin, kunhan en vain jää tällaiseksi. Kestän vielä pari vuotta.

Ajatus siitä, etteivät asiat menisikään toivomallani tavalla, murentaa minut. Sisälläni elin jo sitä hetkeä, kun binderi on saapunut ja saan jättää yhden voimakkaan naisellisen merkin taakseni. Kun kuvani romuttui, tunsin valtavaa avuttomuutta ja epätoivoa. Vastoinkäyminen toi tietoisuuteni pelottavan ajatuksen: entä jos muutos ei olekaan mahdollinen? Voinko silloin edes elää? Vastaus on ehdoton ei. Tyhjä näytelty kuori, jatkuva väärintulkinta ja ikuinen näkymättömyys, kohtaamattomuus ovat jotain niin kammottavia, ettei sellaista voi kestää. Millaista elämää on näkymättömyys?

Joten minä odotan. Ja pelkään. Pelkään ettei nimeni mene läpi. Pelkään etten koskaan saa diagnoosia ja hoitoja. Pelkään, että olen tuomittu olemaan jumissa tässä väärässä kehossa ja roolissa.

Varsinkin suhteeni kehoon on latautunut odotuksesta. Pystyn suhtautumaan siihen hyväksyvämmin ja arvostavammin kuin ikinä ennen elämässäni, sillä vain odotan, koska saan jättää sen taakseni. Se saa kaikessa rauhassa olla millainen tahansa tällä hetkellä, kunhan se tulevaisuudessa muuttuu.

Minulla on vaikeuksia nähdä itseni ja katsoa itseäni peilistä. Huomioni kiinnittyy kaikkeen siihen, minkä haluaisin olevan toisin. Kaikki vaatteet tuntuvat vääränlaisilta, mutta en osaa sanoa mitkä olisivat oikean tuntuisia. En ole edes oikein halukas etsimään omalta tuntuvaa tyyliä, koska kehoni ei vielä ole kokemani kaltainen. Se tuntuu turhalta. Pienet, vain pintapuoliset kosmeettiset korjaukset ovat vain näpertelyä, jotka eivät voi poistaa suurempaa ongelmaa: kehossani on jotain valtavasti pielessä.

Enkä silti ole edes ihan varma onko vika kehossani. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jolla on hyvin samanlainen kokemus kuin minulla, mutta hänen anatominen sukupuolensa on miehinen. Hän koki, ettei hänellä ole tarvetta minkäänlaisiin korjauksiin. Tämä toi pakostakin mieleeni asian, jota olen ennenkin pohtinut: Kuinka paljon haluan muuttaa sosiaalista rooliani ja kehoani siksi, että nimenomaan naisen posito on kulttuurisesti hyvin leimattu ja objektisoitu, kun taas mieheys nähdään neutraalina, "tavallisena" ihmisenä, jonka poikkeama nainen on? Jos kokemukseni olisi sama, sukupuolettomuus, mutta anatomiani miehinen, kokisinko tarvetta "korjata" mitään? Sillä eniten tunnen asioiden olevan pielessä ollessani hieman vieraampien ihmisten kanssa. Ollessani itsekseni tai läheisimpien ihmisteni kanssa en koe ristiriitaa, sillä he suhtautuvat minuun minuna, Tiirana. He näkevät erityispiirteeni ja persoonallisuuteni ja millään niin triviaalilla kuin sukupuolella ei ole väliä.

Ongelma ovat vieraammat ihmiset, jotka tietyistä ulkoisista seikoista "päättelevät" sukupuoleni ja kohtaavat minut väärin. En halua että heillä on siihen mahdollisuutta. Haluan poistaa itsestäni sellaiset merkit, jotka voivat laittaa minut stigmatisoidun naisen rooliin. Haluan olla välitilassa, sellaisessa, että kun ihmiset näkevät minut, he EIVÄT TIEDÄ. Ja he hämmentyvät ja joutuvat tarkistamaan asenteensa ja suhtautumisensa minuun ja siten minä tulen näkyväksi, tulen olemassa olevaksi ja tämä kauhea sosiaalinen pimeys päättyy. Haluan ettei minua kohdella kuin roolihahmoa, vaan niin kuin ihmistä.

Joten minä odotan. Ja pelkään. Nimenmuutosta, uutta binderiä, tutkimusten alkua ja jossain kaukana siintäviä hoitoja. Kohdatuksi tulemista, nähdyksi tulemista, rakastetuksi, halutuksi ja kunnioitetuksi tulemista. Ihmisenä kohtaamista.