Odotuksesta

                         


 Perjantaina se saapui: kauan haaveiltu ja kaivattu binderi, esine, jonka hankkimista olin pitkään tuskaillutja tarpeellisuutta epäillyt ja jota lopulta kaipasin kipeästi kuin puuttuvaa ruumiinosaa. Helpotuksen, ehjyyden ja eteenpäin pääsemisen tunne sai minut melkein itkemään hakiessani sen postista. Puoli tuntia myöhemmin itkin kotona huomatessani binderin väärän kokoiseksi. Vasta silloin tajusin, että tällä hetkellä eläämäni määrittää eniten Odotus.

Elän jatkuvassa odotuksessa ja sitten kun-ajatuksissa. Sitten kun binderi tulee, sitten kun saan nimeni vaihdettua, sitten kun tutkimukset alkavat ja lopulta kaiken huipentumana: sitten kun hoidot alkavat. Sitten kun tulen viimein siksi ihmiseksi, joka koen olevani. Sitten voin elää, sitten voin tehdä haluamiani asioita. Tällä hetkellä tunnen säilöneeni itseni odottamaan aikaa, jolloin olen sellainen kun haluan. Voin hyväksyä tämän hetkisen itseni vain rakentamalla hyväksynnän tulevaisuuden muutoksille ehdollisiksi. Olen ihan hyvä näin, kunhan en vain jää tällaiseksi. Kestän vielä pari vuotta.

Ajatus siitä, etteivät asiat menisikään toivomallani tavalla, murentaa minut. Sisälläni elin jo sitä hetkeä, kun binderi on saapunut ja saan jättää yhden voimakkaan naisellisen merkin taakseni. Kun kuvani romuttui, tunsin valtavaa avuttomuutta ja epätoivoa. Vastoinkäyminen toi tietoisuuteni pelottavan ajatuksen: entä jos muutos ei olekaan mahdollinen? Voinko silloin edes elää? Vastaus on ehdoton ei. Tyhjä näytelty kuori, jatkuva väärintulkinta ja ikuinen näkymättömyys, kohtaamattomuus ovat jotain niin kammottavia, ettei sellaista voi kestää. Millaista elämää on näkymättömyys?

Joten minä odotan. Ja pelkään. Pelkään ettei nimeni mene läpi. Pelkään etten koskaan saa diagnoosia ja hoitoja. Pelkään, että olen tuomittu olemaan jumissa tässä väärässä kehossa ja roolissa.

Varsinkin suhteeni kehoon on latautunut odotuksesta. Pystyn suhtautumaan siihen hyväksyvämmin ja arvostavammin kuin ikinä ennen elämässäni, sillä vain odotan, koska saan jättää sen taakseni. Se saa kaikessa rauhassa olla millainen tahansa tällä hetkellä, kunhan se tulevaisuudessa muuttuu.

Minulla on vaikeuksia nähdä itseni ja katsoa itseäni peilistä. Huomioni kiinnittyy kaikkeen siihen, minkä haluaisin olevan toisin. Kaikki vaatteet tuntuvat vääränlaisilta, mutta en osaa sanoa mitkä olisivat oikean tuntuisia. En ole edes oikein halukas etsimään omalta tuntuvaa tyyliä, koska kehoni ei vielä ole kokemani kaltainen. Se tuntuu turhalta. Pienet, vain pintapuoliset kosmeettiset korjaukset ovat vain näpertelyä, jotka eivät voi poistaa suurempaa ongelmaa: kehossani on jotain valtavasti pielessä.

Enkä silti ole edes ihan varma onko vika kehossani. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jolla on hyvin samanlainen kokemus kuin minulla, mutta hänen anatominen sukupuolensa on miehinen. Hän koki, ettei hänellä ole tarvetta minkäänlaisiin korjauksiin. Tämä toi pakostakin mieleeni asian, jota olen ennenkin pohtinut: Kuinka paljon haluan muuttaa sosiaalista rooliani ja kehoani siksi, että nimenomaan naisen posito on kulttuurisesti hyvin leimattu ja objektisoitu, kun taas mieheys nähdään neutraalina, "tavallisena" ihmisenä, jonka poikkeama nainen on? Jos kokemukseni olisi sama, sukupuolettomuus, mutta anatomiani miehinen, kokisinko tarvetta "korjata" mitään? Sillä eniten tunnen asioiden olevan pielessä ollessani hieman vieraampien ihmisten kanssa. Ollessani itsekseni tai läheisimpien ihmisteni kanssa en koe ristiriitaa, sillä he suhtautuvat minuun minuna, Tiirana. He näkevät erityispiirteeni ja persoonallisuuteni ja millään niin triviaalilla kuin sukupuolella ei ole väliä.

Ongelma ovat vieraammat ihmiset, jotka tietyistä ulkoisista seikoista "päättelevät" sukupuoleni ja kohtaavat minut väärin. En halua että heillä on siihen mahdollisuutta. Haluan poistaa itsestäni sellaiset merkit, jotka voivat laittaa minut stigmatisoidun naisen rooliin. Haluan olla välitilassa, sellaisessa, että kun ihmiset näkevät minut, he EIVÄT TIEDÄ. Ja he hämmentyvät ja joutuvat tarkistamaan asenteensa ja suhtautumisensa minuun ja siten minä tulen näkyväksi, tulen olemassa olevaksi ja tämä kauhea sosiaalinen pimeys päättyy. Haluan ettei minua kohdella kuin roolihahmoa, vaan niin kuin ihmistä.

Joten minä odotan. Ja pelkään. Nimenmuutosta, uutta binderiä, tutkimusten alkua ja jossain kaukana siintäviä hoitoja. Kohdatuksi tulemista, nähdyksi tulemista, rakastetuksi, halutuksi ja kunnioitetuksi tulemista. Ihmisenä kohtaamista.