Samalla kun sukupuoli-identiteettini hiljalleen hahmottuu päässäni, käsitteiden käyttö muuttuu hankalammaksi. Minulla on vaikeuksia puhua itsestäni, sillä sukupuolta määritellään puheessa ihan koko ajan. En ollut todella huomannut sitä aikaisemmin, vaikka olenkin pitkään vältellyt puhumasta kumppaneistani sukupuolen mukaisesti. Nyt vasta alan tajuta kuinka voimakas sosiaalinen konstruktio sukupuoli todellisuudessa on, vasta kun se uhkaa identiteettiäni jatkuvasti.
Viimeksi sukupuolesta kirjoittaessani olin hämmentynyt kokemukseni kahtiajakoisuudesta. Puhuin feminiinisyydestä ja androgyyniydestä ja pohdin niiden välistä suhdetta. Nyt käsitykseni "feminiinisyydestäni" on taas mennyt eteenpäin. Olen luopumassa kokonaan sukupuolten dikotomiaan liittyvistä käsitteistä. On edelleen totta, että kokemuksessani on kahtiajakoisuutta, mutta määrittelen sen uudelleen. Minussa on androgyyni puoli sekä sukupuolineutraali puoli. Tämä johtaa tietysti käsitteiden hämmennykseen. En tiedä haluanko puhua itsestäni pelkästään androgyyninä, sillä se ei ole koko totuus. Kuitenkin jos vain haluan viitata itseeni nopeasti jossain keskustelussa, tai estää jotakuta kategorisoimasta minut naisten joukkoon, minulla ei ole halua eikä aikaa selittää koko kokemustani. Mitä termiä voisin käyttää näissä tilanteissa? En myöskään halua, että lähelläni olevat ihmiset kutsuvat minua tytöksi/naiseksi puhuessaan minusta. En halua että minut lasketaan mukaan "tyttöjen juttuihin" tai "naisten asioihin". Aivan erityisesti en halua että läheiseni puhuvat minusta naisena/tyttönä puhuessaan minusta muille läheisilleen, sillä en tahdo tulla mahdollisesti tulevaisuudessa tapaamieni ihmisten silmissä jo valmiiksi kategorisoiduksi. En pidä tätä outtaamisena, sillä kokemukseni ei mahdu kahteen sukupuoleen. Siihen muottiin tunkeminen vasta onkin väkivaltaista minua kohtaan. Vähän sama juttu kuin se, ettei kukaan rehellisesti voisi antaa minusta kuvaa heterona. Se olisi törkeää valehtelua. Läheisillekin pitäisi siis löytää jokin termi, etteivät he olisi pulassa yrittäessään puhua minusta.
Termi trans olisi kovin kätevä. Se on lyhyt, vähän niin kuin mies ja nainen eikä sellainen pitkä hirviö kuin androgyyni. Lisäksi iso osa ihmisistä käsittää sen tarkoittavan jotain sukupuolten rajat rikkovaa, ei-mieheyttä tai ei-naiseutta. Minua trans kuitenkin häiritsee, sillä englannin kielen affiksina sen merkitys on "yli, läpi, halki tai ylittävä". Minkä trans kohdallani halkaisee tai ylittää? Sukupuolen. Tai oikeammin kaksi sukupuolta ja niiden välisen jaottelun. Trans ei siis ole oma sukupuolensa vaan jotain sukupuolijaon ulkopuolista. Tämä häiritsee minua. Minulla on (toisinaan) kokemus sukupuolesta, mutta se ei vain mahdu perinteiseen länsimaiseen malliin. Haluan että sukupuoleni tunnustetaan ja tunnistetaan. Se ei ole jotain ulkopuolista tai kuulu kategoriaan "muu" tai "ei halua määritellä". Haluan määritellä, janoan määrittelyä, sillä se tekee kokemuksestani aidon! On melko mahdotonta ylläpitää identiteettiä, jos sitä ei tunnusteta sosiaalisessa todellisuudessa. Trans tuo lisäksi usein mieleen sukupuolen korjaamisen ja pyrkimyksen kuulua jompaankumpaan sukupuoleen. Näin ei minun kohdallani ole, sillä olen oikein tyytyväinen kolmannen sukupuolen edustaja. Trans tulee mielestäni liikaa määritellyksi naiseuden ja mieheyden kautta, sillä se käsitteenä liittyy dikotomian rikkomiseen. Haluaisin käyttää sanaa, joka irtisanoutuu dikotomiasta eikä kommentoi sitä. Trans ei vain toimi, vaikka olisikin kätevä.
Miksi androgyyni ei sitten kelpaa? Ensinnäkin se on liian pitkä. Jossain kohtaa käsitteelle tulee jokin lyhennys tai lempinimi, enkä ainakaan vielä osaa suhtautua sukupuoleeni niin huumorilla, että kestäisin sellaista. Toiseksi, ja tämä on paljon suurimpi ongelma, androgyyniys on toinen puoleni eikä minä kokonaan. Androgyyni on se osa persoonaani, joka on sukupuolinen ja seksuaalinen. Sukupuoleen liittyy monia muitakin ominaisuuksia eikä se ole muista puolistani irrallinen kategoria. Androgyyninä olen varsin pinnallinen ja kiinnitän paljon huomiota ulkonäkööni. Silloin pidän meikkaamisesta, koruista, näyttävyydestä, kirkkaista väreistä, oudoista vaatteista ja kimmeltelevästä glitteristä. Silloin voin hyvin pukeutua hameisiin ja mekkoihin tai vaikka käyttää korkokenkiä (kunhan minua ei silloin koko ajan tulkittaisi naiseksi). Olen silloin myös varsin sosiaalinen ja aktiivinen sekä puuhaan paljon kaikkea. Androgynia on eläväinen puoleni.
Sen vastakohtana on sukupuolineutraaliuteni. Toisinaan tunnen olevani vain äärimmäisen neutraali. En koe olevani mitenkään sukupuolinen tai seksuaalinen ja tunnistan ne muissa ja itsessäni vasta kun joku muu mainitsee niistä. Sukupuolineutraalina en voisi kuvitellakaan näyttäytyväni sellaisena että annan omilla valinnoillani aihetta kategorisoida minut naiseksi. Muutenkin olen, no, neutraalimpi. Olen rauhallisempi, vähemmän sosiaalinen sekä ajoittain lähes passiivinen. Asiat voivat olla kivoja ja kiinnostavia, mutta en innostu ja tunne asioista yhtä syvästi kuin androgyyninä. Termin "androgyyni" käyttö antaisi siis omasta mielessäni liian suppean kuvan minuudestani.
Yksittäisistä termeistä ehkä parhaiten sukupuolen kokemuksiani kuvaa genderqueer. Taas liian pitkä sana. Olenkin miettinyt pitäisikö minun taas palata termin queer käyttöön. Se olisi helppoa ja niin totuudellista kuin yhden ainoan sanan käyttö vain voi olla. Terminä queer on toki epämärääinen sekä sukupuolen kuvaamisessa hankala, sillä sitä käytetään myös seksuaalisuudesta puhuttaessa. Eipä silti seksuaalisuutenikaan ole kovin yksiselitteistä, joten yhdellä termillä voisi selittää kaikki kummallisuudet. (Queer taitaa sopia minulle mitä sattuvimmin, sillä tämän hetkistä omakuvaani määrittää ennen kaikkea epämääräisyys ja hankaluus.)
Sukupuoleni pohtiminen on saanut minut pohtimaan myös seksuaalisuuttani, varsinkin mitä tulee identiteettien primaariuteen. Pidän nykyään kysymystä seksuaalisuudestani täysin toisarvoisena, sillä sen määrittely ei ole minulle mitenkään merkittävää. Seksuaalisella suuntautumiselleni ei ole mitään sukupuoleen liittyviä rajoja, joten turha sitä on määritellä. Lisäksi olen huomannut, että jos sanon kuuluvani seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, ihmiset kuulevat vain sanan seksuaalivähemmistöt. Sukupuolivähemmistöjä ei noteraata ja minut kategorisoidaan naiseksi. Tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Minulle on paljon tärkeämpää se, miten tulen arkipäivässä kohdatuksi ja nähdyksi kuin se, keiden harvojen kanssa satun harrastamaan seksiä. Olen ajatellut luopua seksuaalisuuteni rajoittamattomuudesta kertomisesta kokonaan ja kertoa vain sukupuolestani. Jos vielä sen jälkeen ihmiset kohtaavat minut itsenäni eivätkä ennakkoluuloisesti, heitä tuskin kiinnostaa millaisia tyyppejä panen. Taitaa siis olla niin, että termi queer on taas kuvioissa. Jos se ei ole jollekulle tuttu, niin sitten täytyy kertoa tarkoittavani sillä sukupuolinormatiiviuden kyseenalaistamista ja sitä etten koe koe mahtuvani kahden sukupuolen malliin. Ehkä ei edes tarvitse kertoa koko omaa kokemusta kaiken maailman puolitutuille ja silti voisi tulla kohdatuksi omana itsenään.
tiistai 16. lokakuuta 2012
tiistai 2. lokakuuta 2012
Ristiriitaisuudesta
Olen mielelläni hieman ulkopuolinen. En halua kuulua kategorioihin vaan liikkua niiden välillä luoden oman tilani. Ulkopuolelta tulevat määrittelyt ja positiot ovat jotain mitä haluan viimeiseen asti välttää. Viihdyn välitiloissa hämmentäen ihmisiä ristiriitaisuudellani. Minusta on useimmiten hyvin hauskaa, että ihmiset erehtyvät suhteeni ja joutuvat siten kyseenalaistamaan toisista ihmisistä luomiensa tulkintojen ja oletusten oikeutuksen. Rakastan tunnetta että voin tilanteesta riippuen valita millaisen vaikutelman annan ihmisille ja siten määrittää itse statukseni. Tunnen että minulla on silloin itsemäärämisoikeus ja valta enkä ole muiden ihmisten armoilla.
Itsemääräämisoikeuden korostuminen johtuu luultavasti taustastani. Olen aina ollut ulkopuolinen, mutta ennen se ei ole ollut valitsemani posito vaan minut on marginalisioitu. Minulla ei ole annettu oikeutta kuulua täysivaltaisena jäsenenä erilaisiin viitekehyksiin, joissa olin kuitenkin pakotettu toimimaan. Tällä tarkoitan esimerkiksi kouluympäristön hierarkiaa ja sen sisäisiä klikkejä, yhteiskuntaluokkia sekä sukupuolta. Minua ei ole laskettu mukaan näiden viitekehysten sisäisiin ryhmittymiin. En tiedä mikä tekee minusta erilaisen, kai se on riippunut eri asioista eri porukoissa, mutta olen lapsuudessani ja teini-iässäni aina ollut niin erilainen, että ison osan ihmisistä on ollut vaikea kokea olonsa mukavaksi ja luontevaksi seurassani. Siksi minut on useimmiten määritelty toiseksi enkä ole päässyt oikein minkään ryhmän jäseneksi. Niiden reunamilla olen kuitenkin saanut observoida ryhmiä sekä kokeilla voisinko sopia paremmin johonkin vaihtoehtoiseen ryhmään. Minulla on jonkinlainen käsitys hyvin monenlaisista kategorioista ja niiden sisäisistä kulttuureista, jotka pitävät niitä yllä. Tiedostan yleisen ryhmädynamiikan perusteet eli miten ryhmät muodostetaan, millä perusteilla ja miten ne pidetään koossa. Koska olen ollut vallankäytön kohteena, tunnistan valtamekanismit varsin nopeasti ja pystyn analysoimaan niitä. Tämä mahdollistaa niiden manipuloinnin. Tunnen useita kulttuurista viitekehystä tarpeeksi hyvin osatakseni käyttäytyä niiden vaatimusten mukaisesti, mutta enää en edes toivo meneväni niissä läpi. Pikemminkin haluan että ihmisten eivät käytökseni perusteella uskalla asettaa minua viitekehyksensä ulkopuolelle, mutta eivät myöskään laskea minua mukaan. Haluan että sosiaalinen pääomani tunnistetaan, mutta siitä ei tehdä johtopäätöksiä identiteetistäni.
Tällainen sosiaalisten rakennelmien välissä liikkuminen ja niillä kikkailu on minusta hauskaa niin kauan kuin tunnistan ja luon tilani. Minua on kuitenkin kasvuiässäni kontrolloitu niin voimakkaasti, että toisinaan en löydä itseäni. Silloin kyse ei enää ole hauskasta välitilassa elämisestä vaan voimakkaasti sisäisestä ristiriitaisuudesta sekä rajattomuuden kokemuksesta. Ikään kuin en olisi yhtään mitään ollen samalla vähän kaikkea. Minulla on ollut mahdollisuuksia tutkia ja etsiä itseäni sosiaalisessa kontekstissa, mutta persoonani ilmaisua on rajoitettu estäen sen kehittyminen. Ajasta, paikasta ja seurasta riippuen koen itseni eri tavoilla. En tunnista minulle ominaisia piirteitä. Ei ole minua, sillä ei ole pysyvää kokemusta minuudesta. Toisinaan tunnen olevani postmodernin identiteettikäsityksen irvikuva, ihminen, joka vain muokkauttuu ja muokkautuu kontekstista riippuen saavuttamatta ikinä mitään yleiskuvaa itsestään. En osaa kuvailla itseäni muille ihmisille, sillä olen liian ristiriitainen ja epästabiili määrittelyille. Olen ennustamaton. Kokemukseni ja tulkintani voivat vaihdella ja muuttua voimakkaasti lyhyen ajan sisällä. Koen että muiden on siksi vaikea ymmärtää minua ja olla kanssani ja että ristiriitaisuuteni tekee minusta vaikeasti lähestyttävän ja mahdottoman rakastaa.
Otetaan esimerkiksi sukupuoli. Vasta vähän aikaa sitten kirjoitin kokemastani feminiinisyydestä. Kuitenkin noin viikko sitten sukupuolen kokemuksessani tapahtui voimakas muutos. Tällä hetkellä en allekirjota lähes mitään siitä, mitä vain pari viikkoa sitten kirjoitin. Silti tunnistan kuvaukseni, vaikka se ei tällä hetkellä pidä paikkaansa. Minussa on kaksi erilaista puolta. On viimeksi kuvailemani sukupuolineutraali, feminiinisyyteen kallellaan oleva puoli sekä voimakkaan sukupuolinen adrogyyni puoli. Näiden kahden vaihteluista on vaikeaa löytää logiikka eivätkä ne ole ennustettavia. Kahden kokemuksen välillä ei ole yhteyttä ja omakuvani ovat hyvin erilainen riippuen siitä kumpi on aktivoituneena. Miten ihmeessä tällaista asiaa voi selittää muille? Miten ihmeessä kuvailla itseään, jotta muut voivat ennakoida reaktioitani? Ennustettavuus on minulle ihmissuhteissa hyvin tärkeää. Ristiriitaisuus ja arvaamattomuus ovat asioita, jotka koen muissa ihmisissä hankaliksi ja siksi en pidä mahdollisena, että joku pystyisi kanssani läheisiin ihmissuhteisiin näiden piirteiden ollessa minussa voimakkaita ja akuutteja.
Sukupuolen kokemukseni ja persoonani sillä hetkellä hallitsevien piirteiden välillä on voimakas yhteys. Persoonassanikin on kaksi hyvin erilaista puolta, jotka vaihtelevat voimakkaasti ja melko ennustamattomasti. Tämä tekee minusta kokemuksestani riippuen hyvin erilaisen ihmisen. Feminiinen puoleni on rauhallinen, seurallinen, miellyttämishaluinen, tunteellinen sekä jollain tavalla riippuvainen muista. Sille on tärkeää saada muilta paljon positiivista huomiota ja läheisyyttä. Se hakeaa tasapainoa ja harmoniaa ihmissuhteissa sekä välttää konflikteja. Feminiinisenä haen voimakkaasti yhteyttä toisiin ihmisiin ja korostan kollektiivista puoltani, jolle ihmissuhteet ovat elämässä tärkeintä. Tietyllä tavalla koen sen puolen heikoksi, vaikka monet varmasti pitävät siitä sen ollessa paljon androgyyniä puoltani helpompi. Androgyyni puoleni on nimittäin ennen kaikkea voimakas. Se haluaa ja tahtoo asioita, on kärkäs ja valmis väittelemään sekä rakastaa ristiriitoja ja provosointia. Androgyyninä olen epäsosiaalisempi enkä halua miellyttää ihmisiä samalla tavalla. Vahdin tarkasti rajojani ja pidän voimakkaammin etäisyyttä ihmisiin. En siedä tulkintoja itsestäni ja kaipaan vapautta, tilaa ja itsenäisyyttä. Haluan tehdä asioita ja vaikuttaa. Ihmissuhteet ovat toissijaisia asiakysymyksiin nähden.
Vaihtelu näiden kahden välillä on arvaamatonta. Kokemukseni eivät vaihtele päivittäin, vaan pikemminkin kyseessä ovat pidemmät jaksot, jotka vuorottelevat. Minäkuvaani hallitseekin ristiriitaisuuden kokemus. Tulkitsen siitä persoonani olevan jollain tasolla jakautunut, mikä on hyvin ahdistavaa. Se ei kuulosta terveeltä. Olenko jotain aitoa ja olemassaolevaa vai olenko vain jokin traumaattisen lapsuuden muovaama ihmisraunio, jotain niin hajalla olevaa ja keskeneräistä ettei se edes muodosta kokonaista ihmistä? Voiko minua tai mitään minuutta olla olemassa, jos vaikutan kahdelta eri ihmiseltä? Minua mietityttää onko persoonassani vain hyvin erilaisia puolia vai onko kyseessä sisäinen ristiriita, joka on kohdattava ja ratkaistava.
Tällä hetkellä ristiriitaisuus on ennen kaikkea elämääni kuuluva fakta, jonka kanssa en oikein osaa elää ja jonka koen haittavan erityisesti ihmissuhteiden muodostamista. Tarpeeni ja tunteeni vaihtelevat paljon ja arvaamattomasti. Minun on vaikea kommunikoida niitä muille, sillä en ole niistä varma. Osittain koen että feminiinen puoli ei ole aidosti osa minua. Se on läsnä ja olemassa ja toisinaan dominoi minuuttani, mutta koen sen olevan heikko puoleni. Se on se puoli minusta, joka ei tahdo mitään, ei ajattele mitään tai jolla ei ole vahvoja mielipiteitä. Harmonisuudellaan ja tarvitsevuudellaan se tavallaan pyrkii sulautumaan muihin. Feminiininen puoleni ei ole kovin elossa ja olemassa, vaan lähinnä tarkkailee muita ja reagoi johtopäätöksiinsä. Se ei ole itsenäinen, sillä sen on liian neutraali, lähes näkymätön. Se on alistuva ja miellyttämishaluinen eli toisin sanoen epävarma. Se on tahdoton. Se on kuin nukke ja sitä on myös feminiinen ulkomuotoni, puettu ja laitettu ihanteiden mukaisesti eikä oman kokemuksen.
Mietinkin onko feminiininen puoleni oikeastaan selviytymiskeinoni kaikesta pahasta, mitä olen elämässäni joutunut kohtaamaan. Olenko rakentanut itseeni passiivisen ja miellyttävän henkilö, joka ei voi pahastua tai tulla loukatuksi eikä ennen kaikkea loukata muita? Aitoon omakuvaani ei kuulu heikkous, passiivisuus ja epävarmuus vaan koen pohjimmiltani olevani vahva, aktiivinen ja itsevarma. Koen olevani ihminen testaa ja kyseenalaistaa asioita tarkkailun sijasta. Androgyyni, aktiivinen puoleni tulikin esiin pelastamaan minut tilanteessa, jossa olin passivoitunut ja miellyttänyt niin paljon että en enää tunnistanut itseäni. Lähtiessäni siinä tilanteessa etsimään uudelleen yhteyttä itseeni koin olevani totta vasta, kun olin luopunut kaikesta miellyttämisestä, sosiaalisesta korrektiudesta ja muiden priorisoinnista. Minun täytyi löytää uudelleen vahva, määrätietoinen, haastava ja kyseenalaistava puoleni, sellainen, joka pitää puolensa, vaikka haluaakin toimia muiden kuin vain itsensä hyväksi.
Jos feminiininen puoleni todella on epäaito, miten voin taistella sisälläni piilevää tuhoavaa voimaa vastaan? En tunnista mekanismia, jolla luisun sen mukaiseen käytökseen. Missä kohtaa syrjäytän itseni ja alan toimia muiden tarpeiden mukaan? Missä kohtaa pelkoni muuttavat käytökseni itselleni vahingolliseksi? Vaikeinta tässä on se, että koen aidosti olevani monissa kysymyksissä joustava ja epäitsekäs. Missä kohtaa kyse on aidosta halustani ja missä kohtaa selviytymiskeino uhkaavissa tilanteissa?
Ennen kaikkea: Voiko tällaisen sekasotkun ja ristiriitaisuuden kanssa elää muodostaen vastavuoroisia ja aitoja ihmissuhteita? En ole asiasta ollenkaan varma. Miten kukaan voisi haluta olla läheinen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tunne itseään ja on siksi ailahteleva ja hankala? En kestä keskeneräisyyttä itsessäni, en vain kestä sitä. Ja koska en kestä sitä, en usko muidenkaan kestävän. Haluan olla täydellinen. Oikeastaan koen että minun on pakko olla täydellinen. Koska selvästi en ole, koen olevani epäonnistunut, huono ja arvoton. Kuinka paljon yhdellä ihmisellä voi olla ongelmia? Voin jatkaa analyysejani loputtomasti pääsemättä minnekään, sillä uusia ristiriitoja vain nousee esiin kuin sieniä sateella. Joskus, kuten nyt, on hyvin vaikeaa olla antautumatta masennukselle ja epätoivolle.
Itsemääräämisoikeuden korostuminen johtuu luultavasti taustastani. Olen aina ollut ulkopuolinen, mutta ennen se ei ole ollut valitsemani posito vaan minut on marginalisioitu. Minulla ei ole annettu oikeutta kuulua täysivaltaisena jäsenenä erilaisiin viitekehyksiin, joissa olin kuitenkin pakotettu toimimaan. Tällä tarkoitan esimerkiksi kouluympäristön hierarkiaa ja sen sisäisiä klikkejä, yhteiskuntaluokkia sekä sukupuolta. Minua ei ole laskettu mukaan näiden viitekehysten sisäisiin ryhmittymiin. En tiedä mikä tekee minusta erilaisen, kai se on riippunut eri asioista eri porukoissa, mutta olen lapsuudessani ja teini-iässäni aina ollut niin erilainen, että ison osan ihmisistä on ollut vaikea kokea olonsa mukavaksi ja luontevaksi seurassani. Siksi minut on useimmiten määritelty toiseksi enkä ole päässyt oikein minkään ryhmän jäseneksi. Niiden reunamilla olen kuitenkin saanut observoida ryhmiä sekä kokeilla voisinko sopia paremmin johonkin vaihtoehtoiseen ryhmään. Minulla on jonkinlainen käsitys hyvin monenlaisista kategorioista ja niiden sisäisistä kulttuureista, jotka pitävät niitä yllä. Tiedostan yleisen ryhmädynamiikan perusteet eli miten ryhmät muodostetaan, millä perusteilla ja miten ne pidetään koossa. Koska olen ollut vallankäytön kohteena, tunnistan valtamekanismit varsin nopeasti ja pystyn analysoimaan niitä. Tämä mahdollistaa niiden manipuloinnin. Tunnen useita kulttuurista viitekehystä tarpeeksi hyvin osatakseni käyttäytyä niiden vaatimusten mukaisesti, mutta enää en edes toivo meneväni niissä läpi. Pikemminkin haluan että ihmisten eivät käytökseni perusteella uskalla asettaa minua viitekehyksensä ulkopuolelle, mutta eivät myöskään laskea minua mukaan. Haluan että sosiaalinen pääomani tunnistetaan, mutta siitä ei tehdä johtopäätöksiä identiteetistäni.
Tällainen sosiaalisten rakennelmien välissä liikkuminen ja niillä kikkailu on minusta hauskaa niin kauan kuin tunnistan ja luon tilani. Minua on kuitenkin kasvuiässäni kontrolloitu niin voimakkaasti, että toisinaan en löydä itseäni. Silloin kyse ei enää ole hauskasta välitilassa elämisestä vaan voimakkaasti sisäisestä ristiriitaisuudesta sekä rajattomuuden kokemuksesta. Ikään kuin en olisi yhtään mitään ollen samalla vähän kaikkea. Minulla on ollut mahdollisuuksia tutkia ja etsiä itseäni sosiaalisessa kontekstissa, mutta persoonani ilmaisua on rajoitettu estäen sen kehittyminen. Ajasta, paikasta ja seurasta riippuen koen itseni eri tavoilla. En tunnista minulle ominaisia piirteitä. Ei ole minua, sillä ei ole pysyvää kokemusta minuudesta. Toisinaan tunnen olevani postmodernin identiteettikäsityksen irvikuva, ihminen, joka vain muokkauttuu ja muokkautuu kontekstista riippuen saavuttamatta ikinä mitään yleiskuvaa itsestään. En osaa kuvailla itseäni muille ihmisille, sillä olen liian ristiriitainen ja epästabiili määrittelyille. Olen ennustamaton. Kokemukseni ja tulkintani voivat vaihdella ja muuttua voimakkaasti lyhyen ajan sisällä. Koen että muiden on siksi vaikea ymmärtää minua ja olla kanssani ja että ristiriitaisuuteni tekee minusta vaikeasti lähestyttävän ja mahdottoman rakastaa.
Otetaan esimerkiksi sukupuoli. Vasta vähän aikaa sitten kirjoitin kokemastani feminiinisyydestä. Kuitenkin noin viikko sitten sukupuolen kokemuksessani tapahtui voimakas muutos. Tällä hetkellä en allekirjota lähes mitään siitä, mitä vain pari viikkoa sitten kirjoitin. Silti tunnistan kuvaukseni, vaikka se ei tällä hetkellä pidä paikkaansa. Minussa on kaksi erilaista puolta. On viimeksi kuvailemani sukupuolineutraali, feminiinisyyteen kallellaan oleva puoli sekä voimakkaan sukupuolinen adrogyyni puoli. Näiden kahden vaihteluista on vaikeaa löytää logiikka eivätkä ne ole ennustettavia. Kahden kokemuksen välillä ei ole yhteyttä ja omakuvani ovat hyvin erilainen riippuen siitä kumpi on aktivoituneena. Miten ihmeessä tällaista asiaa voi selittää muille? Miten ihmeessä kuvailla itseään, jotta muut voivat ennakoida reaktioitani? Ennustettavuus on minulle ihmissuhteissa hyvin tärkeää. Ristiriitaisuus ja arvaamattomuus ovat asioita, jotka koen muissa ihmisissä hankaliksi ja siksi en pidä mahdollisena, että joku pystyisi kanssani läheisiin ihmissuhteisiin näiden piirteiden ollessa minussa voimakkaita ja akuutteja.
Sukupuolen kokemukseni ja persoonani sillä hetkellä hallitsevien piirteiden välillä on voimakas yhteys. Persoonassanikin on kaksi hyvin erilaista puolta, jotka vaihtelevat voimakkaasti ja melko ennustamattomasti. Tämä tekee minusta kokemuksestani riippuen hyvin erilaisen ihmisen. Feminiinen puoleni on rauhallinen, seurallinen, miellyttämishaluinen, tunteellinen sekä jollain tavalla riippuvainen muista. Sille on tärkeää saada muilta paljon positiivista huomiota ja läheisyyttä. Se hakeaa tasapainoa ja harmoniaa ihmissuhteissa sekä välttää konflikteja. Feminiinisenä haen voimakkaasti yhteyttä toisiin ihmisiin ja korostan kollektiivista puoltani, jolle ihmissuhteet ovat elämässä tärkeintä. Tietyllä tavalla koen sen puolen heikoksi, vaikka monet varmasti pitävät siitä sen ollessa paljon androgyyniä puoltani helpompi. Androgyyni puoleni on nimittäin ennen kaikkea voimakas. Se haluaa ja tahtoo asioita, on kärkäs ja valmis väittelemään sekä rakastaa ristiriitoja ja provosointia. Androgyyninä olen epäsosiaalisempi enkä halua miellyttää ihmisiä samalla tavalla. Vahdin tarkasti rajojani ja pidän voimakkaammin etäisyyttä ihmisiin. En siedä tulkintoja itsestäni ja kaipaan vapautta, tilaa ja itsenäisyyttä. Haluan tehdä asioita ja vaikuttaa. Ihmissuhteet ovat toissijaisia asiakysymyksiin nähden.
Vaihtelu näiden kahden välillä on arvaamatonta. Kokemukseni eivät vaihtele päivittäin, vaan pikemminkin kyseessä ovat pidemmät jaksot, jotka vuorottelevat. Minäkuvaani hallitseekin ristiriitaisuuden kokemus. Tulkitsen siitä persoonani olevan jollain tasolla jakautunut, mikä on hyvin ahdistavaa. Se ei kuulosta terveeltä. Olenko jotain aitoa ja olemassaolevaa vai olenko vain jokin traumaattisen lapsuuden muovaama ihmisraunio, jotain niin hajalla olevaa ja keskeneräistä ettei se edes muodosta kokonaista ihmistä? Voiko minua tai mitään minuutta olla olemassa, jos vaikutan kahdelta eri ihmiseltä? Minua mietityttää onko persoonassani vain hyvin erilaisia puolia vai onko kyseessä sisäinen ristiriita, joka on kohdattava ja ratkaistava.
Tällä hetkellä ristiriitaisuus on ennen kaikkea elämääni kuuluva fakta, jonka kanssa en oikein osaa elää ja jonka koen haittavan erityisesti ihmissuhteiden muodostamista. Tarpeeni ja tunteeni vaihtelevat paljon ja arvaamattomasti. Minun on vaikea kommunikoida niitä muille, sillä en ole niistä varma. Osittain koen että feminiinen puoli ei ole aidosti osa minua. Se on läsnä ja olemassa ja toisinaan dominoi minuuttani, mutta koen sen olevan heikko puoleni. Se on se puoli minusta, joka ei tahdo mitään, ei ajattele mitään tai jolla ei ole vahvoja mielipiteitä. Harmonisuudellaan ja tarvitsevuudellaan se tavallaan pyrkii sulautumaan muihin. Feminiininen puoleni ei ole kovin elossa ja olemassa, vaan lähinnä tarkkailee muita ja reagoi johtopäätöksiinsä. Se ei ole itsenäinen, sillä sen on liian neutraali, lähes näkymätön. Se on alistuva ja miellyttämishaluinen eli toisin sanoen epävarma. Se on tahdoton. Se on kuin nukke ja sitä on myös feminiinen ulkomuotoni, puettu ja laitettu ihanteiden mukaisesti eikä oman kokemuksen.
Mietinkin onko feminiininen puoleni oikeastaan selviytymiskeinoni kaikesta pahasta, mitä olen elämässäni joutunut kohtaamaan. Olenko rakentanut itseeni passiivisen ja miellyttävän henkilö, joka ei voi pahastua tai tulla loukatuksi eikä ennen kaikkea loukata muita? Aitoon omakuvaani ei kuulu heikkous, passiivisuus ja epävarmuus vaan koen pohjimmiltani olevani vahva, aktiivinen ja itsevarma. Koen olevani ihminen testaa ja kyseenalaistaa asioita tarkkailun sijasta. Androgyyni, aktiivinen puoleni tulikin esiin pelastamaan minut tilanteessa, jossa olin passivoitunut ja miellyttänyt niin paljon että en enää tunnistanut itseäni. Lähtiessäni siinä tilanteessa etsimään uudelleen yhteyttä itseeni koin olevani totta vasta, kun olin luopunut kaikesta miellyttämisestä, sosiaalisesta korrektiudesta ja muiden priorisoinnista. Minun täytyi löytää uudelleen vahva, määrätietoinen, haastava ja kyseenalaistava puoleni, sellainen, joka pitää puolensa, vaikka haluaakin toimia muiden kuin vain itsensä hyväksi.
Jos feminiininen puoleni todella on epäaito, miten voin taistella sisälläni piilevää tuhoavaa voimaa vastaan? En tunnista mekanismia, jolla luisun sen mukaiseen käytökseen. Missä kohtaa syrjäytän itseni ja alan toimia muiden tarpeiden mukaan? Missä kohtaa pelkoni muuttavat käytökseni itselleni vahingolliseksi? Vaikeinta tässä on se, että koen aidosti olevani monissa kysymyksissä joustava ja epäitsekäs. Missä kohtaa kyse on aidosta halustani ja missä kohtaa selviytymiskeino uhkaavissa tilanteissa?
Ennen kaikkea: Voiko tällaisen sekasotkun ja ristiriitaisuuden kanssa elää muodostaen vastavuoroisia ja aitoja ihmissuhteita? En ole asiasta ollenkaan varma. Miten kukaan voisi haluta olla läheinen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tunne itseään ja on siksi ailahteleva ja hankala? En kestä keskeneräisyyttä itsessäni, en vain kestä sitä. Ja koska en kestä sitä, en usko muidenkaan kestävän. Haluan olla täydellinen. Oikeastaan koen että minun on pakko olla täydellinen. Koska selvästi en ole, koen olevani epäonnistunut, huono ja arvoton. Kuinka paljon yhdellä ihmisellä voi olla ongelmia? Voin jatkaa analyysejani loputtomasti pääsemättä minnekään, sillä uusia ristiriitoja vain nousee esiin kuin sieniä sateella. Joskus, kuten nyt, on hyvin vaikeaa olla antautumatta masennukselle ja epätoivolle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)