Käsitteistä

Samalla kun sukupuoli-identiteettini hiljalleen hahmottuu päässäni, käsitteiden käyttö muuttuu hankalammaksi. Minulla on vaikeuksia puhua itsestäni, sillä sukupuolta määritellään puheessa ihan koko ajan. En ollut todella huomannut sitä aikaisemmin, vaikka olenkin pitkään vältellyt puhumasta kumppaneistani sukupuolen mukaisesti. Nyt vasta alan tajuta kuinka voimakas sosiaalinen konstruktio sukupuoli todellisuudessa on, vasta kun se uhkaa identiteettiäni jatkuvasti.

Viimeksi sukupuolesta kirjoittaessani olin hämmentynyt kokemukseni kahtiajakoisuudesta. Puhuin feminiinisyydestä ja androgyyniydestä ja pohdin niiden välistä suhdetta. Nyt käsitykseni "feminiinisyydestäni" on taas mennyt eteenpäin. Olen luopumassa kokonaan sukupuolten dikotomiaan liittyvistä käsitteistä. On edelleen totta, että kokemuksessani on kahtiajakoisuutta, mutta määrittelen sen uudelleen. Minussa on androgyyni puoli sekä sukupuolineutraali puoli. Tämä johtaa tietysti käsitteiden hämmennykseen. En  tiedä haluanko puhua itsestäni pelkästään androgyyninä, sillä se ei ole koko totuus. Kuitenkin jos vain haluan viitata itseeni nopeasti jossain keskustelussa, tai estää jotakuta kategorisoimasta minut naisten joukkoon, minulla ei ole halua eikä aikaa selittää koko kokemustani. Mitä termiä voisin käyttää näissä tilanteissa? En myöskään halua, että lähelläni olevat ihmiset kutsuvat minua tytöksi/naiseksi puhuessaan minusta. En halua että minut lasketaan mukaan "tyttöjen juttuihin" tai "naisten asioihin". Aivan erityisesti en halua että läheiseni puhuvat minusta naisena/tyttönä puhuessaan minusta muille läheisilleen, sillä en tahdo tulla mahdollisesti tulevaisuudessa tapaamieni ihmisten silmissä jo valmiiksi kategorisoiduksi. En pidä tätä outtaamisena, sillä kokemukseni ei mahdu kahteen sukupuoleen. Siihen muottiin tunkeminen vasta onkin väkivaltaista minua kohtaan. Vähän sama juttu kuin se, ettei kukaan rehellisesti voisi antaa minusta kuvaa heterona. Se olisi törkeää valehtelua. Läheisillekin pitäisi siis löytää jokin termi, etteivät he olisi pulassa yrittäessään puhua minusta. 

Termi trans olisi kovin kätevä. Se on lyhyt, vähän niin kuin mies ja nainen eikä sellainen pitkä hirviö kuin androgyyni. Lisäksi iso osa ihmisistä käsittää sen tarkoittavan jotain sukupuolten rajat rikkovaa, ei-mieheyttä tai ei-naiseutta. Minua trans kuitenkin häiritsee, sillä englannin kielen affiksina sen merkitys on "yli, läpi, halki tai ylittävä". Minkä trans kohdallani halkaisee tai ylittää? Sukupuolen. Tai oikeammin kaksi sukupuolta ja niiden välisen jaottelun. Trans ei siis ole oma sukupuolensa vaan jotain sukupuolijaon ulkopuolista. Tämä häiritsee minua. Minulla on (toisinaan) kokemus sukupuolesta, mutta se ei vain mahdu perinteiseen länsimaiseen malliin. Haluan että sukupuoleni tunnustetaan ja tunnistetaan. Se ei ole jotain ulkopuolista tai kuulu kategoriaan "muu" tai "ei halua määritellä". Haluan määritellä, janoan määrittelyä, sillä se tekee kokemuksestani aidon! On melko mahdotonta ylläpitää identiteettiä, jos sitä ei tunnusteta sosiaalisessa todellisuudessa. Trans tuo lisäksi usein mieleen sukupuolen korjaamisen ja pyrkimyksen kuulua jompaankumpaan sukupuoleen. Näin ei minun kohdallani ole, sillä olen oikein tyytyväinen kolmannen sukupuolen edustaja. Trans tulee mielestäni liikaa määritellyksi naiseuden ja mieheyden kautta, sillä se käsitteenä liittyy dikotomian rikkomiseen. Haluaisin käyttää sanaa, joka irtisanoutuu dikotomiasta eikä kommentoi sitä. Trans ei vain toimi, vaikka olisikin kätevä.

Miksi androgyyni ei sitten kelpaa? Ensinnäkin se on liian pitkä. Jossain kohtaa käsitteelle tulee jokin lyhennys tai lempinimi, enkä ainakaan vielä osaa suhtautua sukupuoleeni niin huumorilla, että kestäisin sellaista. Toiseksi, ja tämä on paljon suurimpi ongelma, androgyyniys on toinen puoleni eikä minä kokonaan. Androgyyni on se osa persoonaani, joka on sukupuolinen ja seksuaalinen. Sukupuoleen liittyy monia muitakin ominaisuuksia eikä se ole muista puolistani irrallinen kategoria. Androgyyninä olen varsin pinnallinen ja kiinnitän paljon huomiota ulkonäkööni. Silloin pidän meikkaamisesta, koruista, näyttävyydestä, kirkkaista väreistä, oudoista vaatteista ja kimmeltelevästä glitteristä. Silloin voin hyvin pukeutua hameisiin ja mekkoihin tai vaikka käyttää korkokenkiä (kunhan minua ei silloin koko ajan tulkittaisi naiseksi). Olen silloin myös varsin sosiaalinen ja aktiivinen sekä puuhaan paljon kaikkea. Androgynia on eläväinen puoleni.

Sen vastakohtana on sukupuolineutraaliuteni. Toisinaan tunnen olevani vain äärimmäisen neutraali. En koe olevani mitenkään sukupuolinen tai seksuaalinen ja tunnistan ne muissa ja itsessäni vasta kun joku muu mainitsee niistä. Sukupuolineutraalina en voisi kuvitellakaan näyttäytyväni sellaisena että annan omilla valinnoillani aihetta kategorisoida minut naiseksi. Muutenkin olen, no, neutraalimpi. Olen rauhallisempi, vähemmän sosiaalinen sekä ajoittain lähes passiivinen. Asiat voivat olla kivoja ja kiinnostavia, mutta en innostu ja tunne asioista yhtä syvästi kuin androgyyninä. Termin "androgyyni" käyttö antaisi siis omasta mielessäni liian suppean kuvan minuudestani.

Yksittäisistä termeistä ehkä parhaiten sukupuolen kokemuksiani kuvaa genderqueer. Taas liian pitkä sana. Olenkin miettinyt pitäisikö minun taas palata termin queer käyttöön. Se olisi helppoa ja niin totuudellista kuin yhden ainoan sanan käyttö vain voi olla. Terminä queer on  toki epämärääinen sekä sukupuolen kuvaamisessa hankala, sillä sitä käytetään myös seksuaalisuudesta puhuttaessa. Eipä silti seksuaalisuutenikaan ole kovin yksiselitteistä, joten yhdellä termillä voisi selittää kaikki kummallisuudet. (Queer taitaa sopia minulle mitä sattuvimmin, sillä tämän hetkistä omakuvaani määrittää ennen kaikkea epämääräisyys ja hankaluus.)

Sukupuoleni pohtiminen on saanut minut pohtimaan myös seksuaalisuuttani, varsinkin mitä tulee identiteettien primaariuteen. Pidän nykyään kysymystä seksuaalisuudestani täysin toisarvoisena, sillä sen määrittely ei ole minulle mitenkään merkittävää. Seksuaalisella suuntautumiselleni ei ole mitään sukupuoleen liittyviä rajoja, joten turha sitä on määritellä. Lisäksi olen huomannut, että jos sanon kuuluvani seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, ihmiset kuulevat vain sanan seksuaalivähemmistöt. Sukupuolivähemmistöjä ei noteraata ja minut kategorisoidaan naiseksi. Tämä on äärimmäisen turhauttavaa. Minulle on paljon tärkeämpää se, miten tulen arkipäivässä kohdatuksi ja nähdyksi kuin se, keiden harvojen kanssa satun harrastamaan seksiä. Olen ajatellut luopua seksuaalisuuteni rajoittamattomuudesta kertomisesta kokonaan ja kertoa vain sukupuolestani. Jos vielä sen jälkeen ihmiset kohtaavat minut itsenäni eivätkä ennakkoluuloisesti, heitä tuskin kiinnostaa millaisia tyyppejä panen. Taitaa siis olla niin, että termi queer on taas kuvioissa. Jos se ei ole jollekulle tuttu, niin sitten täytyy kertoa tarkoittavani sillä sukupuolinormatiiviuden kyseenalaistamista ja sitä etten koe koe mahtuvani kahden sukupuolen malliin. Ehkä ei edes tarvitse kertoa koko omaa kokemusta kaiken maailman puolitutuille ja silti voisi tulla kohdatuksi omana itsenään. 

Ristiriitaisuudesta

Olen mielelläni hieman ulkopuolinen. En halua kuulua kategorioihin vaan liikkua niiden välillä luoden oman tilani. Ulkopuolelta tulevat määrittelyt ja positiot ovat jotain mitä haluan viimeiseen asti välttää. Viihdyn välitiloissa hämmentäen ihmisiä ristiriitaisuudellani. Minusta on useimmiten hyvin hauskaa, että ihmiset erehtyvät suhteeni ja joutuvat siten kyseenalaistamaan toisista ihmisistä luomiensa tulkintojen ja oletusten oikeutuksen. Rakastan tunnetta että voin tilanteesta riippuen valita millaisen vaikutelman annan ihmisille ja siten määrittää itse statukseni. Tunnen että minulla on silloin itsemäärämisoikeus ja valta enkä ole muiden ihmisten armoilla.

Itsemääräämisoikeuden korostuminen johtuu luultavasti taustastani. Olen aina ollut ulkopuolinen, mutta ennen se ei ole ollut valitsemani posito vaan minut on marginalisioitu. Minulla ei ole annettu oikeutta kuulua täysivaltaisena jäsenenä erilaisiin viitekehyksiin, joissa olin kuitenkin pakotettu toimimaan. Tällä tarkoitan esimerkiksi kouluympäristön hierarkiaa ja sen sisäisiä klikkejä, yhteiskuntaluokkia sekä sukupuolta. Minua ei ole laskettu mukaan näiden viitekehysten sisäisiin ryhmittymiin. En tiedä mikä tekee minusta erilaisen, kai se on riippunut eri asioista eri porukoissa, mutta olen lapsuudessani ja teini-iässäni aina ollut niin erilainen, että ison osan ihmisistä on ollut vaikea kokea olonsa mukavaksi ja luontevaksi seurassani. Siksi minut on useimmiten määritelty toiseksi enkä ole päässyt oikein minkään ryhmän jäseneksi. Niiden reunamilla olen kuitenkin saanut observoida ryhmiä sekä kokeilla voisinko sopia paremmin johonkin vaihtoehtoiseen ryhmään. Minulla on jonkinlainen käsitys hyvin monenlaisista kategorioista ja niiden sisäisistä kulttuureista, jotka pitävät niitä yllä. Tiedostan yleisen ryhmädynamiikan perusteet eli miten ryhmät muodostetaan, millä perusteilla ja miten ne pidetään koossa. Koska olen ollut vallankäytön kohteena, tunnistan valtamekanismit varsin nopeasti ja pystyn analysoimaan niitä. Tämä mahdollistaa niiden manipuloinnin. Tunnen useita kulttuurista viitekehystä tarpeeksi hyvin osatakseni käyttäytyä niiden vaatimusten mukaisesti, mutta enää en edes toivo meneväni niissä läpi. Pikemminkin haluan että ihmisten eivät käytökseni perusteella uskalla asettaa minua viitekehyksensä ulkopuolelle, mutta eivät myöskään laskea minua mukaan. Haluan että sosiaalinen pääomani tunnistetaan, mutta siitä ei tehdä johtopäätöksiä identiteetistäni.

Tällainen sosiaalisten rakennelmien välissä liikkuminen ja niillä kikkailu on minusta hauskaa niin kauan kuin tunnistan ja luon tilani. Minua on kuitenkin kasvuiässäni kontrolloitu niin voimakkaasti, että toisinaan en löydä itseäni. Silloin kyse ei enää ole hauskasta välitilassa elämisestä vaan voimakkaasti sisäisestä ristiriitaisuudesta sekä rajattomuuden kokemuksesta. Ikään kuin en olisi yhtään mitään ollen samalla vähän kaikkea. Minulla on ollut mahdollisuuksia tutkia ja etsiä itseäni sosiaalisessa kontekstissa, mutta persoonani ilmaisua on rajoitettu estäen sen kehittyminen. Ajasta, paikasta ja seurasta riippuen koen itseni eri tavoilla. En tunnista minulle ominaisia piirteitä. Ei ole minua, sillä ei ole pysyvää kokemusta minuudesta. Toisinaan tunnen olevani postmodernin identiteettikäsityksen irvikuva, ihminen, joka vain muokkauttuu ja muokkautuu kontekstista riippuen saavuttamatta ikinä mitään yleiskuvaa itsestään. En osaa kuvailla itseäni muille ihmisille, sillä olen liian ristiriitainen ja epästabiili määrittelyille. Olen ennustamaton. Kokemukseni ja tulkintani voivat vaihdella ja muuttua voimakkaasti lyhyen ajan sisällä. Koen että muiden on siksi vaikea ymmärtää minua ja olla kanssani ja että ristiriitaisuuteni tekee minusta vaikeasti lähestyttävän ja  mahdottoman rakastaa.

Otetaan esimerkiksi sukupuoli. Vasta vähän aikaa sitten kirjoitin kokemastani feminiinisyydestä. Kuitenkin noin viikko sitten sukupuolen kokemuksessani tapahtui voimakas muutos. Tällä hetkellä en allekirjota lähes mitään siitä, mitä vain pari viikkoa sitten kirjoitin. Silti tunnistan kuvaukseni, vaikka se ei tällä hetkellä pidä paikkaansa. Minussa on kaksi erilaista puolta. On viimeksi kuvailemani sukupuolineutraali, feminiinisyyteen kallellaan oleva puoli sekä voimakkaan sukupuolinen adrogyyni puoli. Näiden kahden vaihteluista on vaikeaa löytää logiikka eivätkä ne ole  ennustettavia. Kahden kokemuksen välillä ei ole yhteyttä ja omakuvani ovat hyvin erilainen riippuen siitä kumpi on aktivoituneena. Miten ihmeessä tällaista asiaa voi selittää muille? Miten ihmeessä kuvailla itseään, jotta muut voivat ennakoida reaktioitani? Ennustettavuus on minulle ihmissuhteissa hyvin tärkeää. Ristiriitaisuus ja arvaamattomuus ovat asioita, jotka koen muissa ihmisissä hankaliksi ja siksi en pidä mahdollisena, että joku pystyisi kanssani läheisiin ihmissuhteisiin näiden piirteiden ollessa minussa voimakkaita ja akuutteja.

Sukupuolen kokemukseni ja persoonani sillä hetkellä hallitsevien piirteiden välillä on voimakas yhteys. Persoonassanikin on kaksi hyvin erilaista puolta, jotka vaihtelevat voimakkaasti ja melko ennustamattomasti. Tämä tekee minusta kokemuksestani riippuen hyvin erilaisen ihmisen. Feminiinen puoleni on rauhallinen, seurallinen, miellyttämishaluinen, tunteellinen sekä jollain tavalla riippuvainen muista. Sille on tärkeää saada muilta paljon positiivista huomiota ja läheisyyttä. Se hakeaa tasapainoa ja harmoniaa ihmissuhteissa sekä välttää konflikteja. Feminiinisenä haen voimakkaasti yhteyttä toisiin ihmisiin ja korostan kollektiivista puoltani, jolle ihmissuhteet ovat elämässä tärkeintä. Tietyllä tavalla koen sen puolen heikoksi, vaikka monet varmasti pitävät siitä sen ollessa paljon androgyyniä puoltani helpompi. Androgyyni puoleni on nimittäin ennen kaikkea voimakas. Se haluaa ja tahtoo asioita, on kärkäs ja valmis väittelemään sekä rakastaa ristiriitoja ja provosointia. Androgyyninä olen epäsosiaalisempi enkä halua miellyttää ihmisiä samalla tavalla. Vahdin tarkasti rajojani ja pidän voimakkaammin etäisyyttä ihmisiin. En siedä tulkintoja itsestäni ja kaipaan vapautta, tilaa ja itsenäisyyttä. Haluan tehdä asioita ja vaikuttaa. Ihmissuhteet ovat toissijaisia asiakysymyksiin nähden.

Vaihtelu näiden kahden välillä on arvaamatonta. Kokemukseni eivät vaihtele päivittäin, vaan pikemminkin kyseessä ovat pidemmät jaksot, jotka vuorottelevat. Minäkuvaani hallitseekin ristiriitaisuuden kokemus. Tulkitsen siitä persoonani olevan jollain tasolla jakautunut, mikä on hyvin ahdistavaa. Se ei kuulosta terveeltä. Olenko jotain aitoa ja olemassaolevaa vai olenko vain jokin traumaattisen lapsuuden muovaama ihmisraunio, jotain niin hajalla olevaa ja keskeneräistä ettei se edes muodosta kokonaista ihmistä? Voiko minua tai mitään minuutta olla olemassa, jos vaikutan kahdelta eri ihmiseltä? Minua mietityttää onko persoonassani vain hyvin erilaisia puolia vai onko kyseessä sisäinen ristiriita, joka on kohdattava ja ratkaistava.

Tällä hetkellä ristiriitaisuus on ennen kaikkea elämääni kuuluva fakta, jonka kanssa en oikein osaa elää ja jonka koen haittavan erityisesti ihmissuhteiden muodostamista. Tarpeeni ja tunteeni vaihtelevat paljon ja arvaamattomasti. Minun on vaikea kommunikoida niitä muille, sillä en ole niistä varma. Osittain koen että feminiinen puoli ei ole aidosti osa minua. Se on läsnä ja olemassa ja toisinaan dominoi minuuttani, mutta koen sen olevan heikko puoleni. Se on se puoli minusta, joka ei tahdo mitään, ei ajattele mitään tai jolla ei ole vahvoja mielipiteitä. Harmonisuudellaan ja tarvitsevuudellaan se tavallaan pyrkii sulautumaan muihin. Feminiininen puoleni ei ole kovin elossa ja olemassa, vaan lähinnä tarkkailee muita ja reagoi johtopäätöksiinsä. Se ei ole itsenäinen, sillä sen on liian neutraali, lähes näkymätön. Se on alistuva ja miellyttämishaluinen eli toisin sanoen epävarma. Se on tahdoton. Se on kuin nukke ja sitä on myös feminiinen ulkomuotoni, puettu ja laitettu ihanteiden mukaisesti eikä oman kokemuksen.

Mietinkin onko feminiininen puoleni oikeastaan selviytymiskeinoni kaikesta pahasta, mitä olen elämässäni joutunut kohtaamaan. Olenko rakentanut itseeni passiivisen ja miellyttävän henkilö, joka ei voi pahastua tai tulla loukatuksi eikä ennen kaikkea loukata muita? Aitoon omakuvaani ei kuulu heikkous, passiivisuus ja epävarmuus vaan koen pohjimmiltani olevani vahva, aktiivinen ja itsevarma. Koen olevani ihminen testaa ja kyseenalaistaa asioita tarkkailun sijasta. Androgyyni, aktiivinen puoleni tulikin esiin pelastamaan minut tilanteessa, jossa olin passivoitunut ja miellyttänyt niin paljon että en enää tunnistanut itseäni. Lähtiessäni siinä tilanteessa etsimään uudelleen yhteyttä itseeni koin olevani totta vasta, kun olin luopunut kaikesta miellyttämisestä, sosiaalisesta korrektiudesta ja muiden priorisoinnista. Minun täytyi löytää uudelleen vahva, määrätietoinen, haastava ja kyseenalaistava puoleni, sellainen, joka pitää puolensa, vaikka haluaakin toimia muiden kuin vain itsensä hyväksi.


Jos  feminiininen puoleni todella on epäaito, miten voin taistella sisälläni piilevää tuhoavaa voimaa vastaan? En tunnista mekanismia, jolla luisun sen mukaiseen käytökseen. Missä kohtaa syrjäytän itseni ja alan toimia muiden tarpeiden mukaan? Missä kohtaa pelkoni muuttavat käytökseni itselleni vahingolliseksi? Vaikeinta tässä on se, että koen aidosti olevani monissa kysymyksissä joustava ja epäitsekäs. Missä kohtaa kyse on aidosta halustani ja missä kohtaa selviytymiskeino uhkaavissa tilanteissa?

Ennen kaikkea: Voiko tällaisen sekasotkun ja ristiriitaisuuden kanssa elää muodostaen vastavuoroisia ja aitoja ihmissuhteita? En ole asiasta ollenkaan varma. Miten kukaan voisi haluta olla läheinen sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tunne itseään ja on siksi ailahteleva ja hankala? En kestä keskeneräisyyttä itsessäni, en vain kestä sitä. Ja koska en kestä sitä, en usko muidenkaan kestävän. Haluan olla täydellinen. Oikeastaan koen että minun on pakko olla täydellinen. Koska selvästi en ole, koen olevani epäonnistunut, huono ja arvoton. Kuinka paljon yhdellä ihmisellä voi olla ongelmia? Voin jatkaa analyysejani loputtomasti pääsemättä minnekään, sillä uusia ristiriitoja vain nousee esiin kuin sieniä sateella. Joskus, kuten nyt, on hyvin vaikeaa olla antautumatta masennukselle ja epätoivolle.

Rakkaudesta

Love outside the box.

 Olen parina viime päivänä miettinyt paljon ihastumisen, rakastumisen ja rakastamisen eroa. Intuitiivisesti tuntuu että termien välillä on eroa, mutta minulle ei ole ollenkaan selvää miten käyttäisin niitä kuvatessani suhdettani ihmisiin. Tämä johtunee ihmissuhdeanarkistisesta suhtautumisestani läheisiini. En osaa enkä halua laittaa ihmissuhteita arvojärjestykseen tai luokitella niitä erilaisiksi. Biologiset, läheiset sukulaiset, ystävät ja romanttiset suhteet ovat kaikki samalla viivalla. En ymmärrä miksi kyseisillä suhteilla pitäisi olla eroja enkä halua tehdä niiden välillä valintoja. Koen että tunteeni kaikkia läheisiäni kohtaan ovat pohjimmiltaan samoja suhteen luonteesta riippumattomia. Niiden erottelu olisi keinotekoista. Rakas on aina rakas ja sillä hyvä.

Kiintymystä ilmaisevien termien käyttö aiheuttaa hämmentää minua. En tiedä mitä termiä tulisi milloinkin käyttää, sillä jokainen antaa ihastumiselle, rakastumiselle ja rakkaudelle erilaisen määritelmän. Omassa puheessani käsitteet "rakastaa" ja "olla rakastunut" sekoittuvat vahvasti siksi että koen rakastumiseen rinnastettavaa tunnetta myös suhteessa ystäviin, ilmiöihin, projekteihin, taiteeseen ja luontoon. Kuitenkin rakastumisen ajatellaan liittyvän romantiikkaan ja seksuaalisuuteen. Jos siis kerron ystävälleni olevani tähän rakastunut, saatan sekoittaa toisen ajatukset täysin tämän luullessa minun haluavan välillemme romanttista suhdetta. Pelkoni sekaantumisesta ei ole turha, sillä olen sekoittanut epäselvällä kiintymykselläni yhden tärkeimmistä ihmissuhteistani. Silloin en tosin itsekään ymmärtänyt täysin mitä halusin. Sen jälkeen en ole halunnut olevan riskiä vastaavasta väärinymmärryksestä ja siitä aiheutuvasta mahdollisesta läheisen menettämisestä (vaikka kyseinen ihmissuhde onneksi kestikin). Päädyin siksi käyttämään sanaa "rakastaa" kuvamaan innostunutta ja ihastunutta, sydäntä lämmittävää ja mieltä piristävää tunnetta jota koen läheiseni seurassa ja häntä ajatellessani. Olen niin tottunut käyttämään termiä ystävyyden kontekstissa, että kun todella kyseessä on romanttisseksuaalinen suhde, en osaakaan valita oikeaa termiä ja johdan taas suhteeseen liittyvissä toiveissa ja odotuksissani. Päädyin  pelästyttämään toisen osapuolen luulemaan minun tahtovan kaikkea parisuhteeseen ja rakkauteen perinteisesti liittyvää, erityisesti voimaksta sitoutumista.

Jotta kaikki olisi vielä monimutkaisempaa, aina käyttäessäni käsitettä "rakastaa" tavallani minä todella tahdon sitoutua ihmiseen, jolle sanon rakastavani. Sitoutuminen ei vain romanttisseksuaalisissa suhteissa tarkoita minulle samaa kuin perinteisesti eikä kyseistä termiä taideta usein ollenkaan käyttää ystävyyssuhteissa, mikä tuntuu minusta järjettömältä. Totta kai olen sitoutunut kaikkiin rakastamiini ihmiseen enkä vain niihin harvoihin joiden kanssa satun harrastamaan seksiä. Sitoutuminen tarkoittaa minulle toisen hyvinvoinnin edistämistä, luotettavuutta sekä valmiutta auttaa ja tukea rakastani. "Rakastaminen" on lupaus minulta pysyä toisen elämässä niin kauan kuin tämä tahtoo ja elää toisen rinnalla, myös huonoina ja vaikeina aikoina. Lisäksi se on mandaatti rakkaalleni pyytää minulta asioita, joita voisin tehdä tämän tarpeiden tyydyttämiseksi ja siksi sille voidaan sopia lisää spesifisimpiä merkityksiä, jos niitä kaivataan. Tämä rikkoo sekä perinteisen parisuhteen että perinteisen ystävyyssuhteen määritelmiä. En esimerkiksi halua asua ainoastaan kumppanini kanssa, sillä silloin yksi ihminen saisi liian tärkeän osan elämässäni enkä kokisi voivani kovin helposti toteuttaa ihannettani elämän jakamista kaikkien läheisteni kanssa. Käsitykseni läheisyydestä onkin johtanut vaikka siihen, että olen kahden ystäväni kanssa perustamassa kotia, jossa haluamme elää itse valittuna perheenä. Yhtenä tärkeänä ehtona kodillemme on lupa pitää ovet auki ystäville ja kumppaneille, jotta ei tarvitsisi arvottaa läheisiään niihin joihin panostaa ja niihin jotka jäävät etäämmälle. Muu asumisen ja elämisen tapa tuntuisi väärältä ja pakotetulta suhteessa rakkaisiini.

Palatakseni rakastumisen ja rakastamisen käsitteisiin silti ja kieltämättä mielestäni on ero mieltä keventävässä ja innostuneessa rakkauden tunteessa ja syvässä, vakaassa rakkaudessa, jota tuntee sellaista ihmistä kohtaan jonka on tuntenut pitkään ja jonka kanssa on jakanut iloa ja suruja. Mitä termiä tästä syvästä, vanhasta rakkaudesta tulisi käyttää, jos rakastuminen terminä on suljettu pois kuvatessa kevyttä tunnetta? Vai pitäisikö minun vain hämmentävästi ja termiä toistuvasti selittäen käyttää "rakastunutta" kuvatessani suhtautumistani muihin läheisiin kuin kumppaneihin? Yleensä "rakastuminen" myös ennustaa "rakastamista" kohdallani. En "rakastu" kuin ihmisiin, joita voin oppia vuosien myötä "rakastamaan". Miten tämä pitäisi ilmaista? Miten ilmaista lupaus ja toive siitä että elämääni tullut uusi ihminen on sellainen tai vanha tuttu on muuttunut sellaiseksi jonka kanssa haluan jakaa elämäni jossain muodossa? "Rakastun" potentiaalisiin elämänkumppaneihin ja "rakastan" niitä, jotka ovat sen aseman saaneet. Miten ilmaista jollekulle että tunnen häntä kohtaan voimakasta yhteenkuuluvuutta ja sielujen sympatiaa ja että siitä syystä olen valmis antautumaan suhteeseen hänen kanssaan koko olemuksellani? Ehkä niin suurta kokemusta ei voikaan sisällyttää yhteen termiin. Ehkä niin suuret asiat täytyy selittää jokaiselle ystävälle ja kumppanille erikseen, jotta nämä ymmärtäisivät heille antamani arvon ja voisivat siten tahoillaan miettiä mitä he haluavat ja toivovat minulta. Minulle on lopulta melko sama kuinka kiinteänä tai millaisena suhteena läheisyyteni tällaisia ihmisiä kohtaan toteutuu. Tärkeintä on varmuus suhteen toteututumisesta nyt ja tulevaisuudessa, jotta minun ei tarvitse pelätä suhteen päättymistä ja rakkaani menettämistä. 

Feminiinisyydestä

 


 Mietin pitkään miten muotoilisin mieltäni askarruttavan kysymyksen. Puhuisinko tyttöydestä? Sopisiko naiseus? Päädyin kuitenkin puhumaan kulttuurisesta feminiinisyydestä, sillä koen ettei minulla ja tyttöydellä/naiseudella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Käsitykseni sukupuolestani on vahvistunut entistä enemmän kategoriaan androgyyni. Mietin jonkin aikaa olisinko tyttöpoika tai poikatyttö tai kenties tyttöilevä poika tai poikaileva tyttö, mutta olen oivaltanut ettei minun tarvitse mahtua perinteiseen dikotomiaan. Olen androgyyni, kolmatta sukupuolta enkä voi itselleni rehellisenä ottaa muuta positiota.

Kuitenkin ajattelin pitkään että minun pitäisi olla tyttö/nainen. Pelkästään kyseiset kategoriat herättävät minussa ahdistusta ja pyrinkin rikkomaan tyttöyden ja naiseuden rajoja kaikin mahdollisin tavoin. En halunnut tulla nähdyksi samoin kuin kyseiseen kategoriaan kuuluvat. Kysymys feminiinisyydestä onkin siksi aina ollut minulle hyvin vaikea.

Luonteessani, mieltymyksissäni ja ulkonäössäni on aina ollut paljon asioita, jotka lasketaan kulttuurisesti feminiinisiksi. Olen ujo ja herkkä, viihdyn parhaiten seurassa ja olen läheisiäni kohtaan hyvin miellyttämishaluinen ja huolehtivainen. Rakastan kauneutta ja eleganssia, tanssia ja kukkia, kauniita vaatteita ja koruja. Pidän kodinhoidosta, siivoamisesta, ruoanlaitosta ja leipomisesta. Olen halunnut tulla nähdyksi sievänä ja eteerisenä. Kaikki edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joita kulttuurisesti pidetään naisellisina. Nykyisin tietysti ajatellaan että miehilläKIN voi olla näitä piirteitä ja se on ihan hyväksyttävää, mutta jollain perustavanlaatuisella tavalla ne kuuluvat kuitenkin naiseuden alaisuutteen. On hankalaa tulla hyväksytyksi identiteetiltään androgyyninä, jos on biologiselta sukupuoltaan tyttö ja kaiken lisäksi feminiininen.

Pyrinkin pitkään korostamaan maskuliinisia puoliani. Otin paljon tilaa sosiaalisissa tilanteissa, olin provosoiva, röyhkeä ja hivenen aggressiivinen. Dominoin usein sosiaalisia tilanteita olemalla varsin jääräpäinen. Jälkikäteen ajatellen käyttäydyin varsin epäkypsästi, mutta siinä sisäisessä ristiriidassa en pystynyt muuhun. Halusin tulla nähdyksi oikein ja siksi vaadin itseltäni mahdottomia. Minun piti olla voimakas, rohkea ja peloton. Samalla sorrin "heikompaa" puoltani. Sosiaalisesti minun piti käyttäytyä maskuliinisesti, vaikka tiedostinkin koko ajan feminiinisen puoleni olemassa olon. Se jäi kuitenkin yksityisyyteni piiriin ja muille saatoin ilmaista sitä lähinnä ironisesti, esimerksi vitsailemalla herkkyydestäni. Häpesin feminiinisyyttäni, sillä se asetti minut kategoriaan, johon en kokenut kuuluvani.

Luonteeni piilottelu ja sosiaalisen roolin vetäminen ovat kuitenkin johtaneet ongelmiin sosiaalisissa suhteissa. Koska olen ottanut niin voimakkaan roolin, uusiin ihmisiin tutustuessa on aina tullut tilanne, jossa olen joutunut miettimään kuinka paljon itsestäni haluan toiselle paljastaa ja muuttuuko toisen asennoituminen minuun tämän saadessa tietää olleensa ennen tekemisissä lähinnä roolin kanssa. Minun onkin ollut äärimmäisen vaikea päästää ihmisiä lähelleni ja luottaa heihin. En edelleenkään päästä ihmisiä helposti kotiini, sillä se on feminiinisen yksityisyyteni linnake ja siksi minulle äärimmäisen herkkä piste.

Feminiinisyyden välttely (eli naiseksi tulkinnan välttely) on heijastunut myös parisuhteisiini hankaloittavalla tavalla. En ole osannut osoittaa hellyyttä ja huolenpitoa ja olen kammonnut esimerksi kotitöiden tekemistä toisen miellyttämiseksi, sillä olen pelännyt että se otetaan vain merkkinä "naiseudestani" eikä rakkaudenosoituksenani. Olen ollut yliherkkä hakemaan suhteista viittauksia heteroseksuaalisiin stereotypioihin. Niiden pelossa minun on ennen ollut mahdotonta seurustella miesten kanssa, sillä olen pelännyt niin paljon naiseksi tulkitsemista tai ainakin siihen vetoamista joissakin tilanteissa. Erityisen hankalaksi olen kokenut tämän suhteessa herkkyyteeni, hellyyteeni ja miellyttämishaluuni.

Lisäksi seksuaalisuuteni ilmaisu on ollut vaikeaa. Olen sensuelli ja alistuva täyttäen siten taas naiseuden stereotypian. Seksisuhde mieheen onkin ollut minulle kauhistus, sillä olen pelännyt tulevani kohdatuksi naisena. Lisäksi olen feminismini lukeneena pelännyt vain uusintavani miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sen sijaan että todella toteuttaisin itseäni ja halujani. Naisten kanssa on ollut helpompaa, sillä suhteeni ovat useimmiten syntyneet pitkän tuttavuuden jälkeen ja olen tiennyt, että vetovoima on yksilöiden, ei sukupuolten, välistä eikä "heteroseksuaalinen patriarkaatti" voi mitenkään määritellä suhdettani. Seksisuhteissa minua on aina ahdistunut valtavasti, jos joku ilmaisee kiinnostusta ja halua kehoni naisellisia piirteitä kohtaan. Minun on mahdotonta silloin nauttia saamastani huomiosta, sillä koen sen olevan valheellista.

Vaikeudet ovat kuitenkin helpottuneet nyt kun olen alkanut tarkastella kriittisemmin ihmissuhteitani. En enää hyväksy läheisiksini ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai hyväksy sukupuoltani. Harkitsen romanttista tai seksuaalista suhdetta johonkuhun vain, jos koen tämän kohtaavan minut itsenäni eikä naiseuden oletukseen perustuen. Puhun ja ilmaisen itseäni miettimättä tekojeni "maskuliinisuutta" tai "feminiinisyyttä" kiinnittäen huomiota ennen kaikkea siihen ovatko ne minulle ominaisia tapoja olla ja elää. Enkä enää alistu muiden tulkinnoille sukupuolestani vaan laitan heidät kyseenalaistamaan tulkintansa. Mikä minusta tekisi naisen vaikka minulla olisikin mekko? Millä oikeudella minut pitäisi saada arvioida niin?

Älkää viitatko minuun tyttönä tai naisena. Olen ihminen, en kategoria.

Luopumisesta

              
                                                   

 "You can never be over-educated or overdressed."


Olen pitänyt kyseistä lausetta ohjenuoranani vähintään seitsemän vuoden ajan. Siksi minulla on vastassani vahvoja muureja murrettavanani, jotta voisin elää minäkuvani mukaista elämää. Elämää, jossa luovun naisen sosiaalisesta roolista sekä elämää, jossa akateeminen menestykseni ei hallitse minäkuvaani.

 Moton mukaisesti olen tehnyt itsestäni nuken, kauniin kuoren, jonka esitän muille. "Katsokaa, olen älykäs, kaunis, hillitty, hallittu, kypsä ja hyvätapainen. Sitähän te haluatte, ettekö niin? Siispä arvostakaa minua, rakastakaa minua vihdoin!" Osittain kyse on ollut hyväksynnän ja rakkauden hakemisesta, mutta ei ainoastaan. Olen myös halunnut viestiä korkeaa statusta, kuulua eliittiin ja siten ilmaista itsenäisyyttäni. Olen yrittänyt rakentaa itsestäni niin vahvan vaikutelman, että minua ei voi ohittaa, mitätöidä tai alistaa. Lauseeseen tiivistyy kaksi vallankäytön tapaa. Toisaalta se alistaa minut muiden vallalle hakemaan toisten hyväksyntää ja toisaalta saavutettu asemani on auttanut minua hallitsemaan sosiaalisissa tilanteissa ja estänyt joutumasta sorretun ja syrjityn asemaan.

Olen aina ollut outo ja erikoinen, monestakin syystä. En suostunut lapsena tytön sosiaaliseen rooliin ja olin älykäs. Minua kiinnostivat täysin toisenlaiset asiat kuin muita lapsia ja turhauduin usein muiden puheisiin ja tekemisiin. En ollut sillä tavalla sosiaalinen että olisin ollut puhelias ja avulias kaikille, mutta toisaalta otin tilani ja kieltäydyin alistumasta muille. Toimin jatkuvasti normien vastaisesti tajuamatta sitä itse. Tietysti minua kiusattiin koko peruskouluaika.

Yläasteella kehitin tietoisesti itselleni muurin ja roolin, joka siitä lähtien sääteli sosiaalisia suhteitani. Vetäydyin älyllisiin asioihin ja teeksentelin välinpitämätöntä muiden ihmisten suhteen, niiden joiden hyväksyntää en saanut. Keskityin loistamaan koulussa ja moraalisesti. Kun tunsin oloni yksinäiseksi ja hylätyksi, vakuuttelin itselleni olevani parempi kuin muut, pääseväni pidemmälle kuin kukaan ja uskottelin muiden olevani vain tyhmiä ja lapsellisia. He eivät vain voineet ymmärtää arvoani. Minusta tuli todellinen snobi. Olin perfektionisti, joka yritti hallita maailmaa tiukalla moraalilla ja tavoitteella olla täydellinen. Olin paras koulussa, aina hyvätapainen joskin hiukan halveksiva, hyvin pukeutunut ja tilanteen tasalla. Kiinnostuin ympäristöstä ja yhteiskunnasta, olin hyvin tiedostava ja pyrin olemaan siten olemaan moraalisesti parempi kuin muut.

Minun oli pakko yrittää olla paras, jotta muut eivät olisi voineet käyttää valtaa ja alistaa minua.

Lukioon tullessa olin kuitenkin saanut muutamia ystäviä ja linja jatkui lukiossa tiukan pyrkimyksen takia. Uusi taktiikkani oli olla kaipaamiani ihmisiä kohtaan ystävällinen, sosiaalinen, nauravainen, täydellisen mukavaa seuraa. Täydellinen, täydellinen, täydellinen aina vaan. Ei koskaan surullinen, hankala, tarvitseva, aito. (Tietysti lipsuin välillä. Silloin suutuin itselleni valtavasti ja tunsin raastavaa syyllisyyttä.)

Kuitenkin vielä lukiossakin olin syrjitty monissa piireissä. Minusta juoruiltiin ja minua kohdeltiin epäystävällisesti. Ajattelin että yliopistoon siirtyminen voisi viimein pysäyttää tämän kierteen. Voisin aloittaa alusta, olla joku toinen ihminen, joku hyväksytty ja arvostettu. Vaihdoin tyylini. Otin kauniin naisen roolin ja vaihdoin tekniikkaa. Olisin paitsi älykäs ja kypsä, hyvätapainen, ystävällinen ja sosiaalinen myös hyväksyttävän näköinen. Olin ennen kapinoinut naiseuden ilmaisua ulkonäössä ja saanut siitä paljon negatiivista palautetta. Jotenkin ajattelin että yliopisto on kasvun paikka, astuminen aikuisuuteen. Kuvittelin naisen roolin ottamisen olevan aikuisuutta.

Yliopistoon asteli siis vahvan sosiaalisen statuksen Tiira. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni sosiaalista valtaa, mahdollisuus tulla kaikkiin seurueisiin ja saada arvostusta. En kuitenkaan koskaan elämässäni ole ollut yhtä alistunut ja muiden vallankäytön määrittelemä. Pahinta kuitenkin oli, että tiesin jatkuvasti eläväni roolissa. En ollut oma itseni. Saamani positiivinen palaute ahdisti minua suunnattomasti, sillä koin ettei se kohdistunut minuun vaan valheelliseen teeskentelyyn. En voinut olla ajattelematta etteivät ihmiset välittäisi minusta jos olisin oma itseni. Se sattui, hyvin paljon.

Tänä kesänä teatterille on tullut piste. Minun on pakko luopua luomastani hahmosta, sillä hän ahdistaa minua. Hän ei ole minä ja silti hallitsee elämääni, tukahduttaa toiveeni, haluni ja unelmani. Jotta minä voisin elää, hänen on kuoltava. Mitä jää jäljelle? Kuka minä olen? Olen elänyt vuosikausia pelkissä rooleissa ja nyt temmon ahdistuneena suunnasta toiseen peläten jokaiselle päätökselläni karkottavani jonkun rakastamani ihmisen luotani.

Suuri kysymys on, miksi loin nämä järjestelyt. Miksi oli niin tärkeää teeskennellä?

Minun sisälläni on pieni, arka ja onneton lapsi, joka pelkää kaikkea. Hän ei pärjää yksin ja hän on kuitenkin äärimmäisen tärkeä osa minua. Minun oli pakko pitää hänestä huolta tai hän ei olisi selvinnyt. Tuo surkea pikkuolento on äärimmäisen itsetuhoinen joutuessaan hylätyksi tai torjutuksi ja siksi häntä oli suojeltava. Terapeuttini sanoo tuon lapsen olemassaolon johtuvan lapsuudessani kokemasta hylkäämisen traumasta. Siis sellaisesta varhaislapsuuden kokemuksesta, joka todella on uhannut pienen lapsen olemassaolon jatkuvuutta tämän ollessa vielä täysin riippuvainen vanhemmistaan. Se on varmasti totta.

Haluan luopua rooleista ja kasvattaa tuon pikkulapsen. Hän on minun herkkä puoleni, tunnepuoleni. Haluan että hän saa viimein elää ja tulla rakastetuksi. Uskon että hän saa sen mitä haluaa. Tämä kuitenkin vaatii valtavasti luopumista. Luopumista rooleista, luopumista itsetuhoisuudesta, luopumista epäilyksistä läheisteni suhteen.

Minun pitää luoda nahkani, rakentaa itseni uudestaan saadakseni pikkulapsen ja hänestä huolehtivan aikuisen puoleni kasvamaan yhdeksi. Minun pitää muuttua. Odotan mielenkiinnolla mitä minusta kehittyy. Luultavasti ainakin herkempi, ujompi ja vähemmän sosiaalinen ihminen.

Näkymätön lapsi tulee viimein näkyväksi, kasvoineen.

Määritelmistä, muutoksista ja läheisistä

Transgender
Henkilö, joka on syntynyt miehen tai naisen kehoon, mutta tuntee itsensä sekä mieheksi että naiseksi tai ei kummaksikaan, tai joksikin ihan muuksi.

Tällaisen määritelmän löysin Setan sivuilla. Olen aina inhonnut itseni kategorisoimista ja muutaman vuoden olenkin käyttänyt itsestäni ihanan epäselvää käsitettä queer. Se on kattanut hyvin kokemukseni seksuaalisuudesta ja sallinut myös erivapauksia sukupuolen suhteen. Yksinkertaisesti jotain määrittelemätöntä, jotain normien ulkouolelta. Sukupuolen suhteen määritelmä ei enää kuitenkaan toimi, ei, jos yritän kertoa kokemuksestani muille. Liian epäselvää, liian monitulkintaista, liian ihan mitä vain.On aika pohtia, miten voisin selittää minuuttani niille läheisille, joiden ymmärrystä ja hyväksyntää kaipaan.

Asioista, joille ei ole sanoja, ei voi puhua. Ihmisten väliseen ymmärrykseen ei aina vaadita sanoja, mutta sukupuolestani puhuessani jokin käsite on oltava. Muuten jätän muille liikaa vapautta määritellä minut omien normiensa ja tulkintojensa mukaan. Minulla on suoraan sanottuna se ja sama ymmärretäänkö minut neutriksi, androgyyniksi, transgenderiksi vai (jos sallitaan lainaukset muista kulttuureista) kaksisieluiseksi. Tärkeintä on että kokemukseni käsitetään ja myönnetään.

Mikä sitten on kokemukseni? En ole ollenkaan varma. Sukupuoli on liukuva asia ja joskus todella pidin itseäni tyttönä. Lisäksi seksuaalisuus sekoittaa pakkaa entisestään. Mitä olen ihaillut muissa ja mitä oikeastaan olisinkin toivonut itselleni? En tiedä.

Sukupuolen moninaisuus, kyseenalaistaminen ja sillä leikittely on aina kiehtonut minua. Samalla se on kuitenkin ollut pelottavaa. Olen pitänyt sitä hivenen paheellisena, jollain tapaa moraalittomana. Siksi kieltoreaktio onkin ollut niin vahva. Vaikka olen jo pitkään hyväksynyt sukupuolen kyseenalaistamisen muiden ihmisten käytöksessä, olen pitänyt sitä ehdottoman kiellettynä itselleni. Olen pelännyt normien ulkopuolelle astumista, sillä olen olettanut tulevani torjutuksi. Vielä enemmän minua on kuitenkin kauhistuttanut se, että olisin jotenkin säälittävän oloinen. Vastenmielinen, epäonnistunut raukka, joka ei vain sovi minnekään. Hylkiö.

Varmaankin suurin syy, miksi pystynkin juuri nyt käsittelemään sukupuoltani, on että tajusin viimein kuinka paljon minulla on läheisiä. Erotessani kesän alussa ympärilläni olikin yksinäisyyden sijaan joukko ihmisiä, jotka olivat valmiita huolehtimaan minusta. Teinkin päätöksen: minä hyppään. Jos siipeni eivät kanna, luotan siihen että ystäväni ottavat minut vastaan. Luotan siihen ettei minua jätetä yksin ja että minusta ei tule hylkiötä. Vain ja ainoastaan tämä mahdollistaa tällä hetkellä käynnissä olevan elämänmuutokseni.

Ihme kyllä, elämä näyttää kantavan. Tuntuu melkein kuin minun olisi vain odotettu muuttavan suuntaa. Ihan kuin kohtalo tai jokin suurempi voima olisi vain toivonut, että saisi tarjota minulle asioita, joita haluan. Kun myönsin etten halua opiskella akateemisesti, omalta tuntuva opiskeluala vain tipahti tielleni. Kun lausuin ääneen millaista työtä haluaisin tehdä, löytyi heti tuttava joka pystyi järjestämään asian. Kun päätin miten haluan asua ja elää, ystävä oli valmis muutokseen kanssani. Ja kun päätin etten enää yritä olla nainen, ystäväni ovat olleet tukenani. Härregud, joku on jopa kiinnostunut minusta!

Kyse ei kuitenkaan ole kohtalosta tai taiasta. Muutoksen mahdollistavat ihmiset. Ilman sosiaalisia suhteitani en olisi kuullut opinnoista enkä töistä. Olen vatvonut asioitani tuntikausia eri ihmisten kanssa ja he ovat tarjonneet minulla ajatuksiaan ja ratkaisujaan. Ennen kaikkea he ovat tarjonneet minulle tukeaan ja kiintymystään. En ymmärrä, mitä ikinä olen tehnyt ansaitakseni heidät.

Olisivatko kaikki nämä asiat olleet koko ajan ulottuvillani, jos vain aiemmin olisin uskaltanut tavoitella niitä? Olisivatko nämä ihmiset olleet kanssani jo aiemmin, jos vain olisin osannut pyytää? Olisiko minun tarvinnut kärsiä yksin ja yrittää riittää? En voi tietää.

Tulevaisuudelle minulla on kuitenkin jotain luvattavaa. Minä yritän luottaa. Minä opettelen luottamaan. Ja jonain päivänä minä luotan.

 Ihmisiin, elämään, itseeni.

Normien romahtamisesta ja bloggaamisesta

Vielä keväällä olin epävarma ja ahdistunut luokanopettajaopiskelija, tyttö joka yritti mahtua cis-naisen rooliin. Olin pysyvässä ja uskollisessa parisuhteessa toisen tytön kanssa ja yritin suunnitella elämääni yhdessä hänen kanssaan. Opiskelin tunnollisesti ja tavoittelin parhaita arvosanoja sekä ympäristöni hyväksyntää. Asuin opiskelija-asuntolassa ja haaveilin tulevasta omasta kodista puolison kanssa.

Nyt, vain pari kuukautta myöhemmin, olen masennuksen takia sairaslomalla oleva transihminen, joka suunnittelee alan vaihtoa ja käy pimeissä töissä siivoojana. Tapailen useampaa ihmistä samaan aikaan, avoimesti, ja järjestely sopii kaikille. Talvella on tarkoitus muuttaa yhteen hyvän ystävän kanssa ja elää yhdessä sisarillisena perheenä.

Olen astunut omien normieni ulkopuolelle, harmaalle alueelle. En enää tiedä mikä on oikein ja moraalista, sillä vanhat käsitykseni ovat romahtaneet. Yritän luovia ristiaallokossa ja toimia joidenkin tuttujen periaatteideni, vastuullisuuden ja oikeudenmukaiseuuden, perusteella.

Tavoitteenani on nyt löytää itselleni sopiva tapa elää, sillä normien mukainen elämä ei ole aiheuttanut minulle kuin kärsimystä. Minulla on vain hämärä aavistus siitä millaista elämäni haluaisin olevan. Ainakin siihen kuuluu paljon vapautta, ihmissuhteita, itseilmaisua sekä merkityksellistä työtä. Aion keksiä ja rakentaa itseni uudellaan, perusteista saakka.

Elämäni on todellisessa tienristeyksessä, jokaisella elämänalueella. Nyt on liikaa ajateltavaa ja pohdittavaa yhteen päähän mahtuakseen. Olen jo hukuttanut läheiseni keskusteluihin itsestäni ja tiedän, etten ole muista yhtä mielenkiintoinen puheenaihe kuin omasta mielestäni. Blogin onkin tarkoitus auttaa purkamaan tunteita, analysoimaan ja ajattelemaan sekä rakentamaan hukassa olevaa omakuvaa. Kokeilemaan, etsimään, tutkimaan. En vielä tiedä mitä minusta paljastuu. Toivottavasti jotain upeaa.