Rakkaudesta

Love outside the box.

 Olen parina viime päivänä miettinyt paljon ihastumisen, rakastumisen ja rakastamisen eroa. Intuitiivisesti tuntuu että termien välillä on eroa, mutta minulle ei ole ollenkaan selvää miten käyttäisin niitä kuvatessani suhdettani ihmisiin. Tämä johtunee ihmissuhdeanarkistisesta suhtautumisestani läheisiini. En osaa enkä halua laittaa ihmissuhteita arvojärjestykseen tai luokitella niitä erilaisiksi. Biologiset, läheiset sukulaiset, ystävät ja romanttiset suhteet ovat kaikki samalla viivalla. En ymmärrä miksi kyseisillä suhteilla pitäisi olla eroja enkä halua tehdä niiden välillä valintoja. Koen että tunteeni kaikkia läheisiäni kohtaan ovat pohjimmiltaan samoja suhteen luonteesta riippumattomia. Niiden erottelu olisi keinotekoista. Rakas on aina rakas ja sillä hyvä.

Kiintymystä ilmaisevien termien käyttö aiheuttaa hämmentää minua. En tiedä mitä termiä tulisi milloinkin käyttää, sillä jokainen antaa ihastumiselle, rakastumiselle ja rakkaudelle erilaisen määritelmän. Omassa puheessani käsitteet "rakastaa" ja "olla rakastunut" sekoittuvat vahvasti siksi että koen rakastumiseen rinnastettavaa tunnetta myös suhteessa ystäviin, ilmiöihin, projekteihin, taiteeseen ja luontoon. Kuitenkin rakastumisen ajatellaan liittyvän romantiikkaan ja seksuaalisuuteen. Jos siis kerron ystävälleni olevani tähän rakastunut, saatan sekoittaa toisen ajatukset täysin tämän luullessa minun haluavan välillemme romanttista suhdetta. Pelkoni sekaantumisesta ei ole turha, sillä olen sekoittanut epäselvällä kiintymykselläni yhden tärkeimmistä ihmissuhteistani. Silloin en tosin itsekään ymmärtänyt täysin mitä halusin. Sen jälkeen en ole halunnut olevan riskiä vastaavasta väärinymmärryksestä ja siitä aiheutuvasta mahdollisesta läheisen menettämisestä (vaikka kyseinen ihmissuhde onneksi kestikin). Päädyin siksi käyttämään sanaa "rakastaa" kuvamaan innostunutta ja ihastunutta, sydäntä lämmittävää ja mieltä piristävää tunnetta jota koen läheiseni seurassa ja häntä ajatellessani. Olen niin tottunut käyttämään termiä ystävyyden kontekstissa, että kun todella kyseessä on romanttisseksuaalinen suhde, en osaakaan valita oikeaa termiä ja johdan taas suhteeseen liittyvissä toiveissa ja odotuksissani. Päädyin  pelästyttämään toisen osapuolen luulemaan minun tahtovan kaikkea parisuhteeseen ja rakkauteen perinteisesti liittyvää, erityisesti voimaksta sitoutumista.

Jotta kaikki olisi vielä monimutkaisempaa, aina käyttäessäni käsitettä "rakastaa" tavallani minä todella tahdon sitoutua ihmiseen, jolle sanon rakastavani. Sitoutuminen ei vain romanttisseksuaalisissa suhteissa tarkoita minulle samaa kuin perinteisesti eikä kyseistä termiä taideta usein ollenkaan käyttää ystävyyssuhteissa, mikä tuntuu minusta järjettömältä. Totta kai olen sitoutunut kaikkiin rakastamiini ihmiseen enkä vain niihin harvoihin joiden kanssa satun harrastamaan seksiä. Sitoutuminen tarkoittaa minulle toisen hyvinvoinnin edistämistä, luotettavuutta sekä valmiutta auttaa ja tukea rakastani. "Rakastaminen" on lupaus minulta pysyä toisen elämässä niin kauan kuin tämä tahtoo ja elää toisen rinnalla, myös huonoina ja vaikeina aikoina. Lisäksi se on mandaatti rakkaalleni pyytää minulta asioita, joita voisin tehdä tämän tarpeiden tyydyttämiseksi ja siksi sille voidaan sopia lisää spesifisimpiä merkityksiä, jos niitä kaivataan. Tämä rikkoo sekä perinteisen parisuhteen että perinteisen ystävyyssuhteen määritelmiä. En esimerkiksi halua asua ainoastaan kumppanini kanssa, sillä silloin yksi ihminen saisi liian tärkeän osan elämässäni enkä kokisi voivani kovin helposti toteuttaa ihannettani elämän jakamista kaikkien läheisteni kanssa. Käsitykseni läheisyydestä onkin johtanut vaikka siihen, että olen kahden ystäväni kanssa perustamassa kotia, jossa haluamme elää itse valittuna perheenä. Yhtenä tärkeänä ehtona kodillemme on lupa pitää ovet auki ystäville ja kumppaneille, jotta ei tarvitsisi arvottaa läheisiään niihin joihin panostaa ja niihin jotka jäävät etäämmälle. Muu asumisen ja elämisen tapa tuntuisi väärältä ja pakotetulta suhteessa rakkaisiini.

Palatakseni rakastumisen ja rakastamisen käsitteisiin silti ja kieltämättä mielestäni on ero mieltä keventävässä ja innostuneessa rakkauden tunteessa ja syvässä, vakaassa rakkaudessa, jota tuntee sellaista ihmistä kohtaan jonka on tuntenut pitkään ja jonka kanssa on jakanut iloa ja suruja. Mitä termiä tästä syvästä, vanhasta rakkaudesta tulisi käyttää, jos rakastuminen terminä on suljettu pois kuvatessa kevyttä tunnetta? Vai pitäisikö minun vain hämmentävästi ja termiä toistuvasti selittäen käyttää "rakastunutta" kuvatessani suhtautumistani muihin läheisiin kuin kumppaneihin? Yleensä "rakastuminen" myös ennustaa "rakastamista" kohdallani. En "rakastu" kuin ihmisiin, joita voin oppia vuosien myötä "rakastamaan". Miten tämä pitäisi ilmaista? Miten ilmaista lupaus ja toive siitä että elämääni tullut uusi ihminen on sellainen tai vanha tuttu on muuttunut sellaiseksi jonka kanssa haluan jakaa elämäni jossain muodossa? "Rakastun" potentiaalisiin elämänkumppaneihin ja "rakastan" niitä, jotka ovat sen aseman saaneet. Miten ilmaista jollekulle että tunnen häntä kohtaan voimakasta yhteenkuuluvuutta ja sielujen sympatiaa ja että siitä syystä olen valmis antautumaan suhteeseen hänen kanssaan koko olemuksellani? Ehkä niin suurta kokemusta ei voikaan sisällyttää yhteen termiin. Ehkä niin suuret asiat täytyy selittää jokaiselle ystävälle ja kumppanille erikseen, jotta nämä ymmärtäisivät heille antamani arvon ja voisivat siten tahoillaan miettiä mitä he haluavat ja toivovat minulta. Minulle on lopulta melko sama kuinka kiinteänä tai millaisena suhteena läheisyyteni tällaisia ihmisiä kohtaan toteutuu. Tärkeintä on varmuus suhteen toteututumisesta nyt ja tulevaisuudessa, jotta minun ei tarvitse pelätä suhteen päättymistä ja rakkaani menettämistä. 

Feminiinisyydestä

 


 Mietin pitkään miten muotoilisin mieltäni askarruttavan kysymyksen. Puhuisinko tyttöydestä? Sopisiko naiseus? Päädyin kuitenkin puhumaan kulttuurisesta feminiinisyydestä, sillä koen ettei minulla ja tyttöydellä/naiseudella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Käsitykseni sukupuolestani on vahvistunut entistä enemmän kategoriaan androgyyni. Mietin jonkin aikaa olisinko tyttöpoika tai poikatyttö tai kenties tyttöilevä poika tai poikaileva tyttö, mutta olen oivaltanut ettei minun tarvitse mahtua perinteiseen dikotomiaan. Olen androgyyni, kolmatta sukupuolta enkä voi itselleni rehellisenä ottaa muuta positiota.

Kuitenkin ajattelin pitkään että minun pitäisi olla tyttö/nainen. Pelkästään kyseiset kategoriat herättävät minussa ahdistusta ja pyrinkin rikkomaan tyttöyden ja naiseuden rajoja kaikin mahdollisin tavoin. En halunnut tulla nähdyksi samoin kuin kyseiseen kategoriaan kuuluvat. Kysymys feminiinisyydestä onkin siksi aina ollut minulle hyvin vaikea.

Luonteessani, mieltymyksissäni ja ulkonäössäni on aina ollut paljon asioita, jotka lasketaan kulttuurisesti feminiinisiksi. Olen ujo ja herkkä, viihdyn parhaiten seurassa ja olen läheisiäni kohtaan hyvin miellyttämishaluinen ja huolehtivainen. Rakastan kauneutta ja eleganssia, tanssia ja kukkia, kauniita vaatteita ja koruja. Pidän kodinhoidosta, siivoamisesta, ruoanlaitosta ja leipomisesta. Olen halunnut tulla nähdyksi sievänä ja eteerisenä. Kaikki edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joita kulttuurisesti pidetään naisellisina. Nykyisin tietysti ajatellaan että miehilläKIN voi olla näitä piirteitä ja se on ihan hyväksyttävää, mutta jollain perustavanlaatuisella tavalla ne kuuluvat kuitenkin naiseuden alaisuutteen. On hankalaa tulla hyväksytyksi identiteetiltään androgyyninä, jos on biologiselta sukupuoltaan tyttö ja kaiken lisäksi feminiininen.

Pyrinkin pitkään korostamaan maskuliinisia puoliani. Otin paljon tilaa sosiaalisissa tilanteissa, olin provosoiva, röyhkeä ja hivenen aggressiivinen. Dominoin usein sosiaalisia tilanteita olemalla varsin jääräpäinen. Jälkikäteen ajatellen käyttäydyin varsin epäkypsästi, mutta siinä sisäisessä ristiriidassa en pystynyt muuhun. Halusin tulla nähdyksi oikein ja siksi vaadin itseltäni mahdottomia. Minun piti olla voimakas, rohkea ja peloton. Samalla sorrin "heikompaa" puoltani. Sosiaalisesti minun piti käyttäytyä maskuliinisesti, vaikka tiedostinkin koko ajan feminiinisen puoleni olemassa olon. Se jäi kuitenkin yksityisyyteni piiriin ja muille saatoin ilmaista sitä lähinnä ironisesti, esimerksi vitsailemalla herkkyydestäni. Häpesin feminiinisyyttäni, sillä se asetti minut kategoriaan, johon en kokenut kuuluvani.

Luonteeni piilottelu ja sosiaalisen roolin vetäminen ovat kuitenkin johtaneet ongelmiin sosiaalisissa suhteissa. Koska olen ottanut niin voimakkaan roolin, uusiin ihmisiin tutustuessa on aina tullut tilanne, jossa olen joutunut miettimään kuinka paljon itsestäni haluan toiselle paljastaa ja muuttuuko toisen asennoituminen minuun tämän saadessa tietää olleensa ennen tekemisissä lähinnä roolin kanssa. Minun onkin ollut äärimmäisen vaikea päästää ihmisiä lähelleni ja luottaa heihin. En edelleenkään päästä ihmisiä helposti kotiini, sillä se on feminiinisen yksityisyyteni linnake ja siksi minulle äärimmäisen herkkä piste.

Feminiinisyyden välttely (eli naiseksi tulkinnan välttely) on heijastunut myös parisuhteisiini hankaloittavalla tavalla. En ole osannut osoittaa hellyyttä ja huolenpitoa ja olen kammonnut esimerksi kotitöiden tekemistä toisen miellyttämiseksi, sillä olen pelännyt että se otetaan vain merkkinä "naiseudestani" eikä rakkaudenosoituksenani. Olen ollut yliherkkä hakemaan suhteista viittauksia heteroseksuaalisiin stereotypioihin. Niiden pelossa minun on ennen ollut mahdotonta seurustella miesten kanssa, sillä olen pelännyt niin paljon naiseksi tulkitsemista tai ainakin siihen vetoamista joissakin tilanteissa. Erityisen hankalaksi olen kokenut tämän suhteessa herkkyyteeni, hellyyteeni ja miellyttämishaluuni.

Lisäksi seksuaalisuuteni ilmaisu on ollut vaikeaa. Olen sensuelli ja alistuva täyttäen siten taas naiseuden stereotypian. Seksisuhde mieheen onkin ollut minulle kauhistus, sillä olen pelännyt tulevani kohdatuksi naisena. Lisäksi olen feminismini lukeneena pelännyt vain uusintavani miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sen sijaan että todella toteuttaisin itseäni ja halujani. Naisten kanssa on ollut helpompaa, sillä suhteeni ovat useimmiten syntyneet pitkän tuttavuuden jälkeen ja olen tiennyt, että vetovoima on yksilöiden, ei sukupuolten, välistä eikä "heteroseksuaalinen patriarkaatti" voi mitenkään määritellä suhdettani. Seksisuhteissa minua on aina ahdistunut valtavasti, jos joku ilmaisee kiinnostusta ja halua kehoni naisellisia piirteitä kohtaan. Minun on mahdotonta silloin nauttia saamastani huomiosta, sillä koen sen olevan valheellista.

Vaikeudet ovat kuitenkin helpottuneet nyt kun olen alkanut tarkastella kriittisemmin ihmissuhteitani. En enää hyväksy läheisiksini ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai hyväksy sukupuoltani. Harkitsen romanttista tai seksuaalista suhdetta johonkuhun vain, jos koen tämän kohtaavan minut itsenäni eikä naiseuden oletukseen perustuen. Puhun ja ilmaisen itseäni miettimättä tekojeni "maskuliinisuutta" tai "feminiinisyyttä" kiinnittäen huomiota ennen kaikkea siihen ovatko ne minulle ominaisia tapoja olla ja elää. Enkä enää alistu muiden tulkinnoille sukupuolestani vaan laitan heidät kyseenalaistamaan tulkintansa. Mikä minusta tekisi naisen vaikka minulla olisikin mekko? Millä oikeudella minut pitäisi saada arvioida niin?

Älkää viitatko minuun tyttönä tai naisena. Olen ihminen, en kategoria.

Luopumisesta

              
                                                   

 "You can never be over-educated or overdressed."


Olen pitänyt kyseistä lausetta ohjenuoranani vähintään seitsemän vuoden ajan. Siksi minulla on vastassani vahvoja muureja murrettavanani, jotta voisin elää minäkuvani mukaista elämää. Elämää, jossa luovun naisen sosiaalisesta roolista sekä elämää, jossa akateeminen menestykseni ei hallitse minäkuvaani.

 Moton mukaisesti olen tehnyt itsestäni nuken, kauniin kuoren, jonka esitän muille. "Katsokaa, olen älykäs, kaunis, hillitty, hallittu, kypsä ja hyvätapainen. Sitähän te haluatte, ettekö niin? Siispä arvostakaa minua, rakastakaa minua vihdoin!" Osittain kyse on ollut hyväksynnän ja rakkauden hakemisesta, mutta ei ainoastaan. Olen myös halunnut viestiä korkeaa statusta, kuulua eliittiin ja siten ilmaista itsenäisyyttäni. Olen yrittänyt rakentaa itsestäni niin vahvan vaikutelman, että minua ei voi ohittaa, mitätöidä tai alistaa. Lauseeseen tiivistyy kaksi vallankäytön tapaa. Toisaalta se alistaa minut muiden vallalle hakemaan toisten hyväksyntää ja toisaalta saavutettu asemani on auttanut minua hallitsemaan sosiaalisissa tilanteissa ja estänyt joutumasta sorretun ja syrjityn asemaan.

Olen aina ollut outo ja erikoinen, monestakin syystä. En suostunut lapsena tytön sosiaaliseen rooliin ja olin älykäs. Minua kiinnostivat täysin toisenlaiset asiat kuin muita lapsia ja turhauduin usein muiden puheisiin ja tekemisiin. En ollut sillä tavalla sosiaalinen että olisin ollut puhelias ja avulias kaikille, mutta toisaalta otin tilani ja kieltäydyin alistumasta muille. Toimin jatkuvasti normien vastaisesti tajuamatta sitä itse. Tietysti minua kiusattiin koko peruskouluaika.

Yläasteella kehitin tietoisesti itselleni muurin ja roolin, joka siitä lähtien sääteli sosiaalisia suhteitani. Vetäydyin älyllisiin asioihin ja teeksentelin välinpitämätöntä muiden ihmisten suhteen, niiden joiden hyväksyntää en saanut. Keskityin loistamaan koulussa ja moraalisesti. Kun tunsin oloni yksinäiseksi ja hylätyksi, vakuuttelin itselleni olevani parempi kuin muut, pääseväni pidemmälle kuin kukaan ja uskottelin muiden olevani vain tyhmiä ja lapsellisia. He eivät vain voineet ymmärtää arvoani. Minusta tuli todellinen snobi. Olin perfektionisti, joka yritti hallita maailmaa tiukalla moraalilla ja tavoitteella olla täydellinen. Olin paras koulussa, aina hyvätapainen joskin hiukan halveksiva, hyvin pukeutunut ja tilanteen tasalla. Kiinnostuin ympäristöstä ja yhteiskunnasta, olin hyvin tiedostava ja pyrin olemaan siten olemaan moraalisesti parempi kuin muut.

Minun oli pakko yrittää olla paras, jotta muut eivät olisi voineet käyttää valtaa ja alistaa minua.

Lukioon tullessa olin kuitenkin saanut muutamia ystäviä ja linja jatkui lukiossa tiukan pyrkimyksen takia. Uusi taktiikkani oli olla kaipaamiani ihmisiä kohtaan ystävällinen, sosiaalinen, nauravainen, täydellisen mukavaa seuraa. Täydellinen, täydellinen, täydellinen aina vaan. Ei koskaan surullinen, hankala, tarvitseva, aito. (Tietysti lipsuin välillä. Silloin suutuin itselleni valtavasti ja tunsin raastavaa syyllisyyttä.)

Kuitenkin vielä lukiossakin olin syrjitty monissa piireissä. Minusta juoruiltiin ja minua kohdeltiin epäystävällisesti. Ajattelin että yliopistoon siirtyminen voisi viimein pysäyttää tämän kierteen. Voisin aloittaa alusta, olla joku toinen ihminen, joku hyväksytty ja arvostettu. Vaihdoin tyylini. Otin kauniin naisen roolin ja vaihdoin tekniikkaa. Olisin paitsi älykäs ja kypsä, hyvätapainen, ystävällinen ja sosiaalinen myös hyväksyttävän näköinen. Olin ennen kapinoinut naiseuden ilmaisua ulkonäössä ja saanut siitä paljon negatiivista palautetta. Jotenkin ajattelin että yliopisto on kasvun paikka, astuminen aikuisuuteen. Kuvittelin naisen roolin ottamisen olevan aikuisuutta.

Yliopistoon asteli siis vahvan sosiaalisen statuksen Tiira. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni sosiaalista valtaa, mahdollisuus tulla kaikkiin seurueisiin ja saada arvostusta. En kuitenkaan koskaan elämässäni ole ollut yhtä alistunut ja muiden vallankäytön määrittelemä. Pahinta kuitenkin oli, että tiesin jatkuvasti eläväni roolissa. En ollut oma itseni. Saamani positiivinen palaute ahdisti minua suunnattomasti, sillä koin ettei se kohdistunut minuun vaan valheelliseen teeskentelyyn. En voinut olla ajattelematta etteivät ihmiset välittäisi minusta jos olisin oma itseni. Se sattui, hyvin paljon.

Tänä kesänä teatterille on tullut piste. Minun on pakko luopua luomastani hahmosta, sillä hän ahdistaa minua. Hän ei ole minä ja silti hallitsee elämääni, tukahduttaa toiveeni, haluni ja unelmani. Jotta minä voisin elää, hänen on kuoltava. Mitä jää jäljelle? Kuka minä olen? Olen elänyt vuosikausia pelkissä rooleissa ja nyt temmon ahdistuneena suunnasta toiseen peläten jokaiselle päätökselläni karkottavani jonkun rakastamani ihmisen luotani.

Suuri kysymys on, miksi loin nämä järjestelyt. Miksi oli niin tärkeää teeskennellä?

Minun sisälläni on pieni, arka ja onneton lapsi, joka pelkää kaikkea. Hän ei pärjää yksin ja hän on kuitenkin äärimmäisen tärkeä osa minua. Minun oli pakko pitää hänestä huolta tai hän ei olisi selvinnyt. Tuo surkea pikkuolento on äärimmäisen itsetuhoinen joutuessaan hylätyksi tai torjutuksi ja siksi häntä oli suojeltava. Terapeuttini sanoo tuon lapsen olemassaolon johtuvan lapsuudessani kokemasta hylkäämisen traumasta. Siis sellaisesta varhaislapsuuden kokemuksesta, joka todella on uhannut pienen lapsen olemassaolon jatkuvuutta tämän ollessa vielä täysin riippuvainen vanhemmistaan. Se on varmasti totta.

Haluan luopua rooleista ja kasvattaa tuon pikkulapsen. Hän on minun herkkä puoleni, tunnepuoleni. Haluan että hän saa viimein elää ja tulla rakastetuksi. Uskon että hän saa sen mitä haluaa. Tämä kuitenkin vaatii valtavasti luopumista. Luopumista rooleista, luopumista itsetuhoisuudesta, luopumista epäilyksistä läheisteni suhteen.

Minun pitää luoda nahkani, rakentaa itseni uudestaan saadakseni pikkulapsen ja hänestä huolehtivan aikuisen puoleni kasvamaan yhdeksi. Minun pitää muuttua. Odotan mielenkiinnolla mitä minusta kehittyy. Luultavasti ainakin herkempi, ujompi ja vähemmän sosiaalinen ihminen.

Näkymätön lapsi tulee viimein näkyväksi, kasvoineen.

Määritelmistä, muutoksista ja läheisistä

Transgender
Henkilö, joka on syntynyt miehen tai naisen kehoon, mutta tuntee itsensä sekä mieheksi että naiseksi tai ei kummaksikaan, tai joksikin ihan muuksi.

Tällaisen määritelmän löysin Setan sivuilla. Olen aina inhonnut itseni kategorisoimista ja muutaman vuoden olenkin käyttänyt itsestäni ihanan epäselvää käsitettä queer. Se on kattanut hyvin kokemukseni seksuaalisuudesta ja sallinut myös erivapauksia sukupuolen suhteen. Yksinkertaisesti jotain määrittelemätöntä, jotain normien ulkouolelta. Sukupuolen suhteen määritelmä ei enää kuitenkaan toimi, ei, jos yritän kertoa kokemuksestani muille. Liian epäselvää, liian monitulkintaista, liian ihan mitä vain.On aika pohtia, miten voisin selittää minuuttani niille läheisille, joiden ymmärrystä ja hyväksyntää kaipaan.

Asioista, joille ei ole sanoja, ei voi puhua. Ihmisten väliseen ymmärrykseen ei aina vaadita sanoja, mutta sukupuolestani puhuessani jokin käsite on oltava. Muuten jätän muille liikaa vapautta määritellä minut omien normiensa ja tulkintojensa mukaan. Minulla on suoraan sanottuna se ja sama ymmärretäänkö minut neutriksi, androgyyniksi, transgenderiksi vai (jos sallitaan lainaukset muista kulttuureista) kaksisieluiseksi. Tärkeintä on että kokemukseni käsitetään ja myönnetään.

Mikä sitten on kokemukseni? En ole ollenkaan varma. Sukupuoli on liukuva asia ja joskus todella pidin itseäni tyttönä. Lisäksi seksuaalisuus sekoittaa pakkaa entisestään. Mitä olen ihaillut muissa ja mitä oikeastaan olisinkin toivonut itselleni? En tiedä.

Sukupuolen moninaisuus, kyseenalaistaminen ja sillä leikittely on aina kiehtonut minua. Samalla se on kuitenkin ollut pelottavaa. Olen pitänyt sitä hivenen paheellisena, jollain tapaa moraalittomana. Siksi kieltoreaktio onkin ollut niin vahva. Vaikka olen jo pitkään hyväksynyt sukupuolen kyseenalaistamisen muiden ihmisten käytöksessä, olen pitänyt sitä ehdottoman kiellettynä itselleni. Olen pelännyt normien ulkopuolelle astumista, sillä olen olettanut tulevani torjutuksi. Vielä enemmän minua on kuitenkin kauhistuttanut se, että olisin jotenkin säälittävän oloinen. Vastenmielinen, epäonnistunut raukka, joka ei vain sovi minnekään. Hylkiö.

Varmaankin suurin syy, miksi pystynkin juuri nyt käsittelemään sukupuoltani, on että tajusin viimein kuinka paljon minulla on läheisiä. Erotessani kesän alussa ympärilläni olikin yksinäisyyden sijaan joukko ihmisiä, jotka olivat valmiita huolehtimaan minusta. Teinkin päätöksen: minä hyppään. Jos siipeni eivät kanna, luotan siihen että ystäväni ottavat minut vastaan. Luotan siihen ettei minua jätetä yksin ja että minusta ei tule hylkiötä. Vain ja ainoastaan tämä mahdollistaa tällä hetkellä käynnissä olevan elämänmuutokseni.

Ihme kyllä, elämä näyttää kantavan. Tuntuu melkein kuin minun olisi vain odotettu muuttavan suuntaa. Ihan kuin kohtalo tai jokin suurempi voima olisi vain toivonut, että saisi tarjota minulle asioita, joita haluan. Kun myönsin etten halua opiskella akateemisesti, omalta tuntuva opiskeluala vain tipahti tielleni. Kun lausuin ääneen millaista työtä haluaisin tehdä, löytyi heti tuttava joka pystyi järjestämään asian. Kun päätin miten haluan asua ja elää, ystävä oli valmis muutokseen kanssani. Ja kun päätin etten enää yritä olla nainen, ystäväni ovat olleet tukenani. Härregud, joku on jopa kiinnostunut minusta!

Kyse ei kuitenkaan ole kohtalosta tai taiasta. Muutoksen mahdollistavat ihmiset. Ilman sosiaalisia suhteitani en olisi kuullut opinnoista enkä töistä. Olen vatvonut asioitani tuntikausia eri ihmisten kanssa ja he ovat tarjonneet minulla ajatuksiaan ja ratkaisujaan. Ennen kaikkea he ovat tarjonneet minulle tukeaan ja kiintymystään. En ymmärrä, mitä ikinä olen tehnyt ansaitakseni heidät.

Olisivatko kaikki nämä asiat olleet koko ajan ulottuvillani, jos vain aiemmin olisin uskaltanut tavoitella niitä? Olisivatko nämä ihmiset olleet kanssani jo aiemmin, jos vain olisin osannut pyytää? Olisiko minun tarvinnut kärsiä yksin ja yrittää riittää? En voi tietää.

Tulevaisuudelle minulla on kuitenkin jotain luvattavaa. Minä yritän luottaa. Minä opettelen luottamaan. Ja jonain päivänä minä luotan.

 Ihmisiin, elämään, itseeni.

Normien romahtamisesta ja bloggaamisesta

Vielä keväällä olin epävarma ja ahdistunut luokanopettajaopiskelija, tyttö joka yritti mahtua cis-naisen rooliin. Olin pysyvässä ja uskollisessa parisuhteessa toisen tytön kanssa ja yritin suunnitella elämääni yhdessä hänen kanssaan. Opiskelin tunnollisesti ja tavoittelin parhaita arvosanoja sekä ympäristöni hyväksyntää. Asuin opiskelija-asuntolassa ja haaveilin tulevasta omasta kodista puolison kanssa.

Nyt, vain pari kuukautta myöhemmin, olen masennuksen takia sairaslomalla oleva transihminen, joka suunnittelee alan vaihtoa ja käy pimeissä töissä siivoojana. Tapailen useampaa ihmistä samaan aikaan, avoimesti, ja järjestely sopii kaikille. Talvella on tarkoitus muuttaa yhteen hyvän ystävän kanssa ja elää yhdessä sisarillisena perheenä.

Olen astunut omien normieni ulkopuolelle, harmaalle alueelle. En enää tiedä mikä on oikein ja moraalista, sillä vanhat käsitykseni ovat romahtaneet. Yritän luovia ristiaallokossa ja toimia joidenkin tuttujen periaatteideni, vastuullisuuden ja oikeudenmukaiseuuden, perusteella.

Tavoitteenani on nyt löytää itselleni sopiva tapa elää, sillä normien mukainen elämä ei ole aiheuttanut minulle kuin kärsimystä. Minulla on vain hämärä aavistus siitä millaista elämäni haluaisin olevan. Ainakin siihen kuuluu paljon vapautta, ihmissuhteita, itseilmaisua sekä merkityksellistä työtä. Aion keksiä ja rakentaa itseni uudellaan, perusteista saakka.

Elämäni on todellisessa tienristeyksessä, jokaisella elämänalueella. Nyt on liikaa ajateltavaa ja pohdittavaa yhteen päähän mahtuakseen. Olen jo hukuttanut läheiseni keskusteluihin itsestäni ja tiedän, etten ole muista yhtä mielenkiintoinen puheenaihe kuin omasta mielestäni. Blogin onkin tarkoitus auttaa purkamaan tunteita, analysoimaan ja ajattelemaan sekä rakentamaan hukassa olevaa omakuvaa. Kokeilemaan, etsimään, tutkimaan. En vielä tiedä mitä minusta paljastuu. Toivottavasti jotain upeaa.