"You can never be over-educated or overdressed."
Olen pitänyt kyseistä lausetta ohjenuoranani vähintään seitsemän vuoden ajan. Siksi minulla on vastassani vahvoja muureja murrettavanani, jotta voisin elää minäkuvani mukaista elämää. Elämää, jossa luovun naisen sosiaalisesta roolista sekä elämää, jossa akateeminen menestykseni ei hallitse minäkuvaani.
Moton mukaisesti olen tehnyt itsestäni nuken, kauniin kuoren, jonka esitän muille. "Katsokaa, olen älykäs, kaunis, hillitty, hallittu, kypsä ja hyvätapainen. Sitähän te haluatte, ettekö niin? Siispä arvostakaa minua, rakastakaa minua vihdoin!" Osittain kyse on ollut hyväksynnän ja rakkauden hakemisesta, mutta ei ainoastaan. Olen myös halunnut viestiä korkeaa statusta, kuulua eliittiin ja siten ilmaista itsenäisyyttäni. Olen yrittänyt rakentaa itsestäni niin vahvan vaikutelman, että minua ei voi ohittaa, mitätöidä tai alistaa. Lauseeseen tiivistyy kaksi vallankäytön tapaa. Toisaalta se alistaa minut muiden vallalle hakemaan toisten hyväksyntää ja toisaalta saavutettu asemani on auttanut minua hallitsemaan sosiaalisissa tilanteissa ja estänyt joutumasta sorretun ja syrjityn asemaan.
Olen aina ollut outo ja erikoinen, monestakin syystä. En suostunut lapsena tytön sosiaaliseen rooliin ja olin älykäs. Minua kiinnostivat täysin toisenlaiset asiat kuin muita lapsia ja turhauduin usein muiden puheisiin ja tekemisiin. En ollut sillä tavalla sosiaalinen että olisin ollut puhelias ja avulias kaikille, mutta toisaalta otin tilani ja kieltäydyin alistumasta muille. Toimin jatkuvasti normien vastaisesti tajuamatta sitä itse. Tietysti minua kiusattiin koko peruskouluaika.
Yläasteella kehitin tietoisesti itselleni muurin ja roolin, joka siitä lähtien sääteli sosiaalisia suhteitani. Vetäydyin älyllisiin asioihin ja teeksentelin välinpitämätöntä muiden ihmisten suhteen, niiden joiden hyväksyntää en saanut. Keskityin loistamaan koulussa ja moraalisesti. Kun tunsin oloni yksinäiseksi ja hylätyksi, vakuuttelin itselleni olevani parempi kuin muut, pääseväni pidemmälle kuin kukaan ja uskottelin muiden olevani vain tyhmiä ja lapsellisia. He eivät vain voineet ymmärtää arvoani. Minusta tuli todellinen snobi. Olin perfektionisti, joka yritti hallita maailmaa tiukalla moraalilla ja tavoitteella olla täydellinen. Olin paras koulussa, aina hyvätapainen joskin hiukan halveksiva, hyvin pukeutunut ja tilanteen tasalla. Kiinnostuin ympäristöstä ja yhteiskunnasta, olin hyvin tiedostava ja pyrin olemaan siten olemaan moraalisesti parempi kuin muut.
Minun oli pakko yrittää olla paras, jotta muut eivät olisi voineet käyttää valtaa ja alistaa minua.
Lukioon tullessa olin kuitenkin saanut muutamia ystäviä ja linja jatkui lukiossa tiukan pyrkimyksen takia. Uusi taktiikkani oli olla kaipaamiani ihmisiä kohtaan ystävällinen, sosiaalinen, nauravainen, täydellisen mukavaa seuraa. Täydellinen, täydellinen, täydellinen aina vaan. Ei koskaan surullinen, hankala, tarvitseva, aito. (Tietysti lipsuin välillä. Silloin suutuin itselleni valtavasti ja tunsin raastavaa syyllisyyttä.)
Kuitenkin vielä lukiossakin olin syrjitty monissa piireissä. Minusta juoruiltiin ja minua kohdeltiin epäystävällisesti. Ajattelin että yliopistoon siirtyminen voisi viimein pysäyttää tämän kierteen. Voisin aloittaa alusta, olla joku toinen ihminen, joku hyväksytty ja arvostettu. Vaihdoin tyylini. Otin kauniin naisen roolin ja vaihdoin tekniikkaa. Olisin paitsi älykäs ja kypsä, hyvätapainen, ystävällinen ja sosiaalinen myös hyväksyttävän näköinen. Olin ennen kapinoinut naiseuden ilmaisua ulkonäössä ja saanut siitä paljon negatiivista palautetta. Jotenkin ajattelin että yliopisto on kasvun paikka, astuminen aikuisuuteen. Kuvittelin naisen roolin ottamisen olevan aikuisuutta.
Yliopistoon asteli siis vahvan sosiaalisen statuksen Tiira. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni sosiaalista valtaa, mahdollisuus tulla kaikkiin seurueisiin ja saada arvostusta. En kuitenkaan koskaan elämässäni ole ollut yhtä alistunut ja muiden vallankäytön määrittelemä. Pahinta kuitenkin oli, että tiesin jatkuvasti eläväni roolissa. En ollut oma itseni. Saamani positiivinen palaute ahdisti minua suunnattomasti, sillä koin ettei se kohdistunut minuun vaan valheelliseen teeskentelyyn. En voinut olla ajattelematta etteivät ihmiset välittäisi minusta jos olisin oma itseni. Se sattui, hyvin paljon.
Tänä kesänä teatterille on tullut piste. Minun on pakko luopua luomastani hahmosta, sillä hän ahdistaa minua. Hän ei ole minä ja silti hallitsee elämääni, tukahduttaa toiveeni, haluni ja unelmani. Jotta minä voisin elää, hänen on kuoltava. Mitä jää jäljelle? Kuka minä olen? Olen elänyt vuosikausia pelkissä rooleissa ja nyt temmon ahdistuneena suunnasta toiseen peläten jokaiselle päätökselläni karkottavani jonkun rakastamani ihmisen luotani.
Suuri kysymys on, miksi loin nämä järjestelyt. Miksi oli niin tärkeää teeskennellä?
Minun sisälläni on pieni, arka ja onneton lapsi, joka pelkää kaikkea. Hän ei pärjää yksin ja hän on kuitenkin äärimmäisen tärkeä osa minua. Minun oli pakko pitää hänestä huolta tai hän ei olisi selvinnyt. Tuo surkea pikkuolento on äärimmäisen itsetuhoinen joutuessaan hylätyksi tai torjutuksi ja siksi häntä oli suojeltava. Terapeuttini sanoo tuon lapsen olemassaolon johtuvan lapsuudessani kokemasta hylkäämisen traumasta. Siis sellaisesta varhaislapsuuden kokemuksesta, joka todella on uhannut pienen lapsen olemassaolon jatkuvuutta tämän ollessa vielä täysin riippuvainen vanhemmistaan. Se on varmasti totta.
Haluan luopua rooleista ja kasvattaa tuon pikkulapsen. Hän on minun herkkä puoleni, tunnepuoleni. Haluan että hän saa viimein elää ja tulla rakastetuksi. Uskon että hän saa sen mitä haluaa. Tämä kuitenkin vaatii valtavasti luopumista. Luopumista rooleista, luopumista itsetuhoisuudesta, luopumista epäilyksistä läheisteni suhteen.
Minun pitää luoda nahkani, rakentaa itseni uudestaan saadakseni pikkulapsen ja hänestä huolehtivan aikuisen puoleni kasvamaan yhdeksi. Minun pitää muuttua. Odotan mielenkiinnolla mitä minusta kehittyy. Luultavasti ainakin herkempi, ujompi ja vähemmän sosiaalinen ihminen.
Näkymätön lapsi tulee viimein näkyväksi, kasvoineen.
